Alkuelämäämme tosin mutkistivat todella paljon muut ihmiset (exät), jotka keskittyivät enemmänkin meidän elämäämme kuin omiinsa, nyt sekin alkaa onneksi jo olemaan mennen talven lumia. Heillä kun tuntui uusista kumppaneistaan huolimatta olevan pääelämäntehtävänä vaikeuttaa meidän. Ja ehkä se ei olisi tuntunut niin musertavalta ja piinaavalta, jos olisin osannut vain ottaa rennommin, ja olla välittämättä kaikista pahoista puheista. Se vaan oli helpommin sanottu kuin tehty.. 

En ollut koskaan uskonut voivani tuntea toista ihmistä kohtaan näin, kun miestäni kohtaan tunnen. Kuten hänellekkin yksi päivä sanoin, niin en ole tainnut koskaan ennen elämässäni olla edes onnellinen ennen häntä. Enää ei tarvitse pelätä yhtään mitään, eikä miettiä mitä voisi sanoa ääneen. Olen myös viimein ymmärtänyt, etten ollutkaan niin paska ihminen, kuin miksi exäni oli opettanut minut itseni tuntemaan. En olekkaan syyllinen hänen hermostumisilleen, suuttumisilleen, lyönneilleen.. Siitä kertoo jo sekin, että hänen uusi kumppaninsa koki sen muutama viikko sitten jo toistamiseen... Ei se vanha koira vaan uusia temppuja opi.. 

Elämääni kuuluu tällä hetkellä mieheni lisäksi "omat" teinit, joista toinen täyttää muutaman kuukauden päästä sen 18v,  sekä "miehen lapset", joita on kaksi alle kouluikäistä. Yhteisistäkin lapsista on ollut puhetta, ja ne ovat suuren suuri haave, jos Jumala vain suo, ja toivottavasti soisi, koska saa tulla jos on tullakseen <3

Mutta valtakunnassa siis kaikki aivan loistavasti <3

HYVÄÄ KESÄÄ KAIKILLE <3<3<3

Tuntuu vain että minulla ei ole mitään sanottavaa.. ja jos sanottavaa olisikin se on vain yhtä ja samaa toistoa, minkä olen jo kaiken täällä niin moneen kertaan kirjoittanut, ja kuitenkin kun mikään ei ole muuttunut. Olen triljoona kertaa miettinyt kirjoittavani tänne sen viimeisen postauksen - the end, mutta jokin minussa pistää niin lujaa vastaan.

Vaikka tiedän tämän kaiken olevan osaltamme ohi, pelkään että jos kirjoitan tuon the endin tänne, hautaan kaiken lopullisesti. se tuntuu niin lopulliselta ja peruuttamattomalta. Oon typerä! tiedän ettei se mitään muuttaisi..

Minuun sattuu kerran kuussa lujempaa kuin kukaan voi koskaan käsittää, se on se päivä kuukaudesta, kun aina totean, että ei vieläkään/taaskaan.. ei, emme ole enää puhuneet hoidoista, emme yleensäkkään lapsesta/lapsettomuudesta.. se asia on haudattu jonnekkin todella syvälle.

Ainoa asia mistä huomaan, kuinka paljon sisälläni on tuskaa, on se, että itken todella herkästi. ehkä sydämessäni on jo niin täyttä, ettei sinne sitten mahdu enää enempää.. en tiedä

olen miettinyt sitäkin, että patoutuuko nuo kaikki sanomatta jäävät asiat nyt sisälleni, jonnekkin niin syvälle, että joku päivä vielä räjähtää - lujaa ja peruuttamattomasti..

Kaikesta huolimatta olen onnellinen - niin hyvin kuin voin, vaikka ikuisesti meiltä jäikin Onni puuttumaan..

siltikään en pysty tätä(kään) niihin sanoihin päättämään..

Ja sitten.. kyllä täällä elossa ollaan - toisina päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Paljon toi viime vuoden loppu surua toisensa jälkeen. Läheisten ihmisten kuolemia - niin minun läheisteni kuin meidän rakkaan teinipoikammekin läheisten. Joten paljon on mahtunut mukaan surua ja kyyneliä.

Nyt kun olemme päässet joulun ja uuden vuoden ylitse, on olo kuin jyrän alle jääneellä.. Se kaikki on syvällä sydämessä, ja koska nyt on selvinnyt kaikesta pakollisesta robotin lailla, tuntuu että kaikki surun tunteet on jämähtänyt tuonne jonnekkin..

Mitä tulee tähän blogiin niin en ole edes käynyt täällä kuukausiin, enkä olisi tullut nytkään, ellei ystävä olisi sanonut, että täällä on minusta kyselty. Pelkkä ajatuskin tänne tulosta on tuntunut liian ahdistavalta ja kipeältä.. Eikä minulla sitäpaitsi ole enää mitään sanottavaakaan.

Olen aikoinani aloittanut tämän blogin, jotta voisin purkaa tuon niin helvetin kipeän asian tuomia ajatuksia, tuskan ja kyynelien hetkiä - kuin myös niitä toivon ja onnenhippusten hetkiä, kun vielä jaksoi toivoa.. Mutta nyt olen jo tajunnut sen, että minä olin se joka tippui kelkasta aikoja sitten.. Pakko se vaan on ollut myöntää, että ME EMME ONNISTU!!!

Tänään alkoivat menkat - kaksi viikkoa myöhässä.. tiedättekö sen tunteen, kun voi "kuvitella/uskotella" itselleen, että entäs jos nyt oliskin ollut meidän vuoromme.. entäs jos.. entäs jos.. No tänään selvisi, ettemme me.. ettemme me.. Ihminen on niin hemmetin tyhmä, että heti luulee ja toivoo, kun hiukan on myöhässä. Joo, olen katkera.. tai ei - OLEN PETTYNYT - JÄLLEEN..

Mutta kaikesta huolimatta elossa täällä ollaan - juuri ja juuri..