Nyt olisi viimein takana sitten reilun kahden viikon putki pelkkää iltavuoroa. Että osasi jo olla raivostuttavaa. Kaikki illat vain töissä, ja tunnen jo todella huonoa omatuntoa noiden teinien ja miehenkin vuoksi, kun joka ilta olen kotiutunut vasta puoli kymmenen jäljestä.

Eipä siihen sitten paljon jää aikaa perheen kanssa nautittavaksi, kun kymmenen aikaan pitäisi teinien olla jo peittojensa alla. Tuntuu, että kaikki kuulumiset ja asiat on hoidettu pika pikaa,  ja kamala alkaa hopputtaa noita heti töistä tullessaan nukkumaankaan.. No, onneksi loppuviikko aamuvuoroa, paitsi lauantaina sitten tietenkin jälleen koko päivä töitä.. PLÄÄH

Eilen täällä oli aika sotatanner, minun ja miehen suhteen. Minä ja lyhyt pinnani jälleen =( että taas harmitti, jälkikäteen. Mies sitten kömpi puoli kymmenen aikaan nukkumaan muutamaksi tunniksi, kun puolen yön aikaan taas oli töihin lähtö. Heti, kun tuo oli kömpinyt peiton alle, minä menin perässä. Halasin, pyysin anteeksi ja itkukin siinä tuli.. Juteltiin pitkän aikaa, ja yritin selittää, miten tämä kaikki stressin määrä taas menee yli kestorajan, vaikkei se hänen syytään olekkaan!!

Tuntuu, että kaikki on taas vain liikaa; syövän kontrolli, lapsettomuushoitojen jatkot, työt jne.jne. Kyllähän mies sen ymmärsi, ja sanoi tietävänsä, että nyt on taas raskasta. Kerroin hänelle, kuinka helvetisti häntä rakastan, ja ettei hän todellakaan ole se syy minun pahaan olooni - ei millään lailla.

Voi, miten helpotti oloa paljon, kun sai toisen kanssa sovittua, halattua ja ennenkaikkea puhuttua!!! Miten se puhumisen aloittaminen vaan välillä voikin olla niin suunnattoman vaikeaa.. Varsinkin, kun hyvin tietää, että se kuitenkin helpottaa oloa. Meillä on vissiin aina ollut niin, että minä olen kuitenkin se, kumman on vaikeampi alkaa keskustelemaan asioista, mitkä mieltä painaa.

JonnaKonnan (salainen blogi) kanssa meillä oli eilen pitkät keskustelut tästä asiasta mesessä, ja siitä oli minulle suunnaton apu. Opin katsomaan tiettyjä asioita aivan uudelta kannalta, ja myös sen toisen ihmisen sydämin ja silmin. SUUNNATON KIITOS, RAKAS YSTÄVÄ *halaa*

Mutta jälleen siis rauha maassa =)

Meillä siis teinipoitsu täytti tänään 14v (niinkuin JonnaKonnan Emmi-prinsessakin 4 v), juhlathan meillä vietetäänkin vasta parin viikon päästä. Ennen sitä ei vain yksinkertaisesti ole aikaa. Ensi viikonloppu menee pojalla itsellään kokonaan jalkapalloturnauksessa, ja viikolla noiden järjestäminen on aivan mahdotonta töidenkin takia. Joten seuraavana viikonloppuna sitten. Puhelimen me hänelle jo lahjaksi annoimme. Vähänhän tuo myrtseili, kun juhlia ei voitu pitää tänään (oikea pikku marttyyri =D)

Miten aika voikin mennä näin nopeasti ???

Tänään aamulla, makoilin sohvalla, ja telkkarista tuli neloselta lastenohjelmia..Sitten sieltä tuli NIKSU (lelumaasta, tämä ohjelma tuli jo 14v sittenkin, kun tuo poitsu oli pieni *nyyh*).. Miten tulikin niin epätoivoinen olo..??? Miten olisinkaan toivonut, että kainalossani olisi lepäillyt pienen pieni tyttö tai poika, unirättinsä kanssa, ja katsellut sitä ohjelmaa kainalossani.. olisin saanut haistella hänen tuoksuaan, silitellä päätään ja vastailla mitä hullunkurisinpiin kysymyksiin *kyynel*

Eilen alkoi Salkkarit jälleen televisiosta, ja siinähän Elina oli saanut jo vauvansa; ONNIN! *jälleen kyynel*, miten se voi nimetä sen vauvansa ONNIKSI, kun meillä on yritetty ja odotettu ONNIA jo liki kymmenen vuotta!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Miten joka paikassa/kohdassa/tilanteessa/hetkessä jälleen törmään tähän tuskaan?? Joka hetki, jokin siitä muistuttaa!!!

Eilen miehen työkaveri poikkesi pikemmin ohikulkumatkalla meillä tyttärensä (n.puoli vuotias) kanssa hakemassa yhden lapun, ja jälleen näin miehen kasvoilla sen epätoivon. Tiedän/näen, miten häneenkin koskee.. Miten hellästi mies sanoikaan/puhuikaan tuolle pienelle tytölle.. *tuhannes kyynel*

Miten voi kaivata ja rakastaa näin lujaa jotain, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan!!! Meidän ONNIA <3