Tämä koko päivä meni siihen, kun ärsytti niin jumalattomasti, eikä siihen edes ollut mitään syytä, ei aihetta. Ja sehän se laittoi vielä enemmän ärsyttämään, kun ei tiennyt edes sitä, että mikä ärsyttää!! Voiko ihmisellä olla raivostuttavampaa olotilaa ???

Olin mietteissäni ja hiljainen melkein koko päivän, kun kaikki asiat pyörivät taas miljoonaa päässä. Mies kysyi useaan otteeseen, painaako mieltäni jokin tai onko minun huono olo. Mietin mielessäni, että voiko ihmisellä olla ihanampaa ja mahtavampaa miestä rinnallaan, kun minulla on. Ei vissiin.

Huolestuttaa, että mitähän kaikkea tässä on edessä, ja kuinka pitkälle oikein olemme valmiit menemään saadaksemme lapsen. Pelottaa, että mies haluaa laittaa stopin tälle, ennen kuin minä olen siihen myös halukas/valmis. Lääkäri puhui viime viikolla, että tämän kolmannen inssin jälkeen, meidän on aika pysähtyä miettimään jatkoa ja alkaa paremmin tutkimaan syytä, ellei tärppää. Meissä ei pitäisi olla mitään suurempaa "vikaa", lukuunottamatta miehen hitaita simppoja (jotka nekin ovat pesujen avulla parantuneet 20% jopa n.80% kunnollisia). Mitähän mä ollenkaan tekisin, jos mies sanoisi tämän jälkeen, että lopetetaan tähän tämä. Ei hän ole mitään sellaista vihjaissutkaan, mutta entä JOS..

Olen miettinyt sitäkin, kuinka paljon itse pystyn henkisesti/fyysisesti kestämään ? Meillä oli koko viime vuosi rankimpia koko elämämme aikana; kävin alkuvuodesta tammikuussa normaalissa kohdunkaulansyövän seulonnassa ja helmikuussa sain tiedon, että minulta löydettiin syöpä. Se laittoi koko elämän ihan uuteen valoon, ja täytyy sanoa, että se oli elämäni vaikein asia sulatella.

Näin jälkeenpäin ajatellen, en muista koko alkuvuodesta juurikaan mitään. Elin niin syvällä sumussa, surussa ja omissa peloissani, että luulin sekoavani. Kun kutsu ensimmäiseen leikkaukseen tuli, odotin heti saavani kuolemantuomion. Ensimmäistä leikkausta seurasi kutsu seuraavaan ja taas seuraavaan.. Teki mieli huutaa, että älkää nyt herravarjele kaikkea mun sisältä viekö, mä haluan vielä sen lapsen, mitä me olemme 8 vuotta yrittäneet!!!

Muistan sanoneeni, jossain vaiheessa miehelleni, että jos mä menetän kohtuni, se on sama kuin saisin kuolemantuomion.. Tiedän, typerästi sanottu!!! Mutta sillä hetkellä se tuntui juuri siltä! En pelännyt läheskään yhtä paljon sitä itse kuolemaa, kuin kohdun menettämistä.

Kolme leikkausta, ja lokakuussa sain "terveen" paperit, pahuus sisältäni oltiin saatu viimein pois.. (lukuunottamatta ainaista pelkoa, ja kolmen kuukauden välein olevia kontrolleja), ja saimme jälleen luvan yrittää raskautua.

Jotenkin viime vuoden jälkeen olen tuntenut muuttuneeni ihmisenä. En osaa selittää tarkemmin, rakastan ja arvostan miestäni ja lapsiani sisimmässäni enemmän, syvemmin. Ja haluan sitä kolmatta VIELÄKIN ENEMMÄN, jos nyt mahdollista.

Ja jottei viime vuosi olisi ollut liian helppo, niin loppuvuodesta kahdelle erittäin läheiselle perheelle (toinen sukulaisperhe ja toinen ystäväperhe) syntyi perheenlisäystä. Toiseen poika ja toiseen tytär.

Kun kesällä äitienpäivänä anopin luona sain tietää tästä sukulaisperheen raskaudesta, olin "kuolla". Voiko raaempaa tapaa olla, kuin kertoa siitä anopin äitienpäivä kortin kautta (SILTÄ SE OIKEASTI SILLOIN TUNTUI!!!!), varsinkin, kun tämä tuleva äiti oli tietoinen meidän lapsettomuudestamme. Olo oli kuin puukotetulla.. He saivat marraskuussa lapsen, joka on tällä hetkellä minulle kultaakin kalliimpi!! Hetki siinä meni tietoa sulatellessa. Muistan ikuisesti, kun menimme heitä lapsen syntymän jälkeen sairaalaan tapaamaan, kun tämä äiti jo pihalla halasi minua kyyneleet silmissä, ja sanoi, että kiitos kun halusit tulla..

Silloin mietin, että olenko oikeasti kohtuuton ja kamala ihminen, kun minuun sattuu toisen ihmisen onni!!!!??? Ekalla kerralla kun näin pojan, kyyneleet poskilla silittelin häntä. Voiko maailmassa mikään olla kauniimpaa, ja rakkaampaa ??

Jos uskoisin ennustajiin, minä varmaan tilaisin ajan sellaiselle, ja kysyisin yhden kysymyksen; saammeko joskus vielä lapsen.. ja jos emme opettelisin elämään uudelleen..Tämä ikuinen tietämättömyys, odotus ja hiljalleen hiipuva toivo syö ihmisen hajalle..

Ärsyttää, kun ei tiedä vastauksia näihin elämän kysymyksiin.

Ärsyttää, kun ei tiedä voiko koskaan kokea sitä onnen tunnetta enää uudelleen, kun saa pienen lapsen ensimmäistä kertaa syliinsä..

Ärsyttää, kun haluaa jotakin asiaa tässä maailmassa niin helvetin lujaa, ja silti ei saa tietää, että onnistuuko siinä kuitenkaan milloinkaan.

Ärsyttää sekin, että miksen voi vaan olla onnellinen, siitä mitä minulla jo on..

Ärsyttää, mutta kun en vain pysty unohtamaan, en luovuttamaan enkä irroittamaan..

Tekisi mieli huutaa lujaa "MIKSEI????????"