Jälleen yksin kotona, teinit nukkumassa, ja minä valvon. Huomenna onneksi vapaata töistä.

Ajatukset pyörii pelkästään raskaudessa, tai niin helvetisti TOIVOMASSAMME raskaudessa. Mietin tänään jopa sitä, että miten kertoisin miehelleni mahd. plussasta, ja koska kertoisin.. Mies kuitenkin lähti aamuyöstä jälleen naapurimaahan ja tulee luultavasti vasta perjantaina.. (minähän voisin kuitenkin plussata jo huomenna); kertoakko puhelimessa, kun kuitenkin asia on sellainen, minkä haluaa kertoa vain kasvokkain.. Tiedän kuitenkin, että mies kysyy sitä heti, tiistaina, kun asia on ajankohtainen..

Juuri alkoi pp 12, ihmeellistä ajatella että ylihuomenna minulla olisi mahdollisuus saada plussa raskaustestistä, JOS kaikki olisi onnistunut tällä kerralla..

Eilen surffatessani netissä kaiken maailman lapsettomuus ja odotus sivuilla, eksyin tekayn sivulle http://www.tekay.fi/index.php?option=com_wrapper&Itemid=54 ja uteliaisuus voitti minut, ENTÄ JOS olisinkin tullut tällä inssi kerralla raskaaksi, koska saisimme helmemme.. Koska normaali täysiaikainen raskaus kestää 38+0 (38 viikkoa ja 0 päivää eli tasan 38 viikkoa) -42+0 raskausviikkoa, niin laskettu aikani tuon 42 viikon mukaan olisi juuri minun oma syntymäpäiväni..

Olen tällä hetkellä niin hajalla, etten osaa muuta kuin itkeä.. Kaivata ja rukoilla.. Kaipaan NIIN  PALJON, jotain mikä tuntuu juuri tälläkin hetkellä niin mahdottomalta, kaukaiselta. Mielessä pyörii vain MIKSEI,MIKSEI, MIKSEI ?? Haluan niin paljon, niin lujaa, enkä varmaan koskaan kuitenkaan saa. Ei mitään alkavia oireita.. yhdessä vaiheessa rinnat olivat arat ja eilen vihloi alavatsaa, mutta huomenna luultavasti alkaa selkäsärky, mikä on merkki seuraavan päivän menkoista.. Mulla on sellainen olo, ettemme onnistu KOSKAAN, IKINÄ..

Miten ihminen voisi oppia hyväksymään tämän asian, oppia elämään asian kanssa ? 

Miksi jotkut ihmiset tulevat raskaaksi pelkästä ajatuksesta, miksemme me ??? Mieheni on maailman ihanin ja rakastavin isä, enkä koskaan voisi toivoa lapselle parempaa isää kuin mitä mieheni on. Hän on aina ollut maailman rakastavin ihminen, eikä ole koskaan tehnyt/halunnut lapsille mitään pahaa. Lapset rakastavat isäänsä yli kaiken, ja hän tekisi heidän puolestaan mitä vaan.

Olen näiden vuosien aikana kysynyt niin monesti, miksei ?? Välillä tuntuu, kuin olisin miehelleni suuri pettymys epäonnistunein raskaustestein, ja toivein. Meissä kummassakaan ei pitäisi sitä vikaa olla,(miehan inan hidastuneita siittiöitä lukuunottamatta, mutta mahd. normaaliin raskauteenkin olisi muka olemassa) miksemme me, kaksi toistaan rakastavaa ihmistä siis voi saada lasta, kun moni toistaan "ei-rakastavakin" voi.. Elämä tuntuu välillä, niin jumalattoman epäreilulta..

Tänään etsein ekaa kertaa netistä tietoa koeputkihedelmöityksistä ja mieleeni tuli, että jaksanko/pystynkö kaikkien näiden vuosien jälkeen näihin rankimpiin hoitoihin.. Jos joku pystyisi mulle lupaamaan ja vannomaan, sen että jollain hoidoilla saisimme 100% varmasti lapsen, olisin 200 %  valmis kestämään ihan mitä vaan!!

Tuntuu niin pahalta.. Enkä voi mitenkään siihen itse vaikuttaa.. Moni sanoisi mulle tässä tilanteessa, että lopeta koko asian ajatteleminen, niin ehkä se joskus tärppäisikin, muttei asia ole niin yksinkertainen, kyllä mä olen näiden kahdeksan vuoden aikana yrittänyt jo aivan kaiken.. Ajattelemattomuudesta ajattelemiseen saakka!!

Mieheni sanoi joskus minulle, että onko tämä lapsen saanti mulle joku pakkomielle, koska  hän tuntee olevansa koko asiassa vain ja ainoastaan joku välikappale.. Se laittoi silloin mut ajattelemaan koko asiaa tosi paljon. Sanoinkin hänelle, että jos todella olet tota mieltä tästä asiasta, niin haluan lopettaa nämä hoidot toistaiseksi, koska en todellakaan halua, että hän tuntee asian niin. Hän pyysi pitkän aikaa anteeksi, ja sanoin puheittensa johtuvan vain pahasta olosta ja mielestä ja olosta.

Silloin mietien, että miltä miehestäni OIKEASTI tuntuu ?? Pohjimmiltansa ja sydämestänsä ??

Muistan ekan inssin jälkeen, kun mieheni ei paljon puhunut tunteistaan ja fiiliksistään, ja olin jopa vähän loukkaantunut/surullinen mieheni "tunteettomuudesta".. Asian tullessa viimein esille, mieheni sanoi minulle, ettei hän osaa/uskalla asioista puhua niin avoimesti, kun hän pelkää kuitankin koko ajan lopputulosta, että entä jos ei onnistutakkaan..

Nyt kolmannen inssin jälkeen, mulla on jo sama fiilis kuin miehellänikin.. En ole pahemmin puhunut asiasta kun tiedän, että jossain vaiheessa joudun sanomaan ääneen, sanat "ALKOI"..

Tiedän, tiedän, pitäisi olla ajattelematta koko asiaa, tai ainakin myönteiset fiilikset koko asiasta, mutta uskooka tai älkää, niin kyllä ne myönteiset fiilikset on ehtineet kariutua näiden vuosien aikana.. Pikkuhiljaa karisee niin haaveet kuin toiveetkin..

Olen monesti miettinyt, että kumpa voisin tietää, mitä joutuisin antamaan, jotta me onnistuisimme.. Tää kuullostaa varmaan jo tosi epätoivoiselta..