JOS nyt olisin raskaana, olisin turvassa raskauteni kanssa n. maaliskuun puolessa välissä.. nyt olisi menossa kolmas viikko..

Ehkä tämä onkin mulla jo pakkomielle. En vain käsitä miten oppisin elämään koko asian kanssa. Tiedän mieheni toivovan/rukoilevan lasta ihan yhtä paljon kuin minäkin, mutta olen alkanut miettimään, että hajooko hän (tai minä) jossain vaiheessa koko ajatuksen kanssa ??  Tiedän sen verran, että en ole koskaan valmis esim. luovutettujen siittiöiden käyttämiseen, koska haluan NIMENOMAAN MIEHENI siittämän lapsen, en kenenkään muun!! Ja ellen voi sitä saada, en ole valmis muuhun.

Haluaisin niin lujaa, että hän tietäisi miten helvetisti häntä rakastan, kunnioitan ja rakastan ja miten paljon toivon, rukoilen ja haluaisin antaa hänelle sen lapsen.. Mieletöntä ajatella, että jos kaikki olisi mennyt niinkuin ihminen olisi halunnut/toivonut, niin meillä olisi nyt 8 vuotias lapsi.. ehkä useampikin..

Miksei jumala voi suoda niin ihanalle ihmiselle isyyden mahdollisuutta, kuin mieheni on ?? Vaikka onhan hän isä ollut jo kymmenen vuotta, mutta silti..  

Mun täytyy nyt myöntää sellainen asia, ettei mieheni tiedä mitään pitämästäni blogista, enkä halua hänen tietävänkään, koska tämä on minun oma purkautumiskeinoni.. Ehkä mä jonain päivänä vielä hänelle kerronkin/näytänkin nämä kirjoitukseni.. Sitten kun joskus olen valmis, ja olemme  viimein onnistuneet..

Yksi ilta, kun mieheni oli kotona, ja surffaili nettiautossa, hän alkoi puhumaan minulla varmuuden vuoksi 7 HENGEN autosta, minkä oli nähnyt halvalla nähnyt.. Mä kyyneleet silmissä sanoin sille (näin 4 hengen perheenä) , että jospa nyt saataisiin tarve edes sille viiden hengen perheen autolle..

Tuli vielä enemmän fiilis, että KUMPA ja JOS..

Mitähän mun pitäis antaa, että mekin viimein onnistuisimme..