Olen kolmekymppinen, naitu ja perheellinenkin nainen, pienen pienestä tuppukylästä, jossain päin tätä suurta Suomea.

Perheeseemme kuuluu minun ja mieheni lisäksi kaksi esiteini-ikäistä lasta. Olemme kaikin puolin onnellisia, eikä meiltä muiden mielestä varmaan kuuluisi puuttua mitään. On talo, töitä, kohtalaisen kunnollinen rahatilanne ja todellakin ne kaksi maailman mahtavinta muksuakin.

Silti elämästämme puuttuu jotain erittäin oleellista; lapsi, jota olemme yrittäneet, toivoneet ja rukoilleet jo pian kahdeksan vuotta.

Mitäs se ollenkaan tekeekään ??

Se merkitsee yhteensä 96 kuukautta, 96 yritystä/pettymystä/"pientä kuolemaa"...  Sillä määrällä mitä olen näiden kahdeksan vuoden aikana raskaustestejä kuluttanut, olisi varmaan ruokkinut puolet mongolian asukkaista. Enkä edes YHTEEN AINOAAN ole saanut kahta viivaa aikaiseksi..

Tähän meidän kokemaamme mahtuu niin paljon kaikenlaista; niin surua, kyyneliä kun katkeruuttakin. Siltikään kaikesta tapahtuneesta huolimatta, en vaihtaisi päivääkään mieheni kanssa eletystä elämästä  pois.

Tällä hetkellä meidän elämämme on siinä tilanteessa, että marraskuussa 2006 aloitimme lapsettomuushoidot, joista takana on jo kaksi negatiivista tulosta inseminaatiossa.

Tänään meille tehtiin kolmas inseminaatio, ja odotukset ovat nollassa.

Ensimmäisen inssin jälkeen pettymys oli niin VALTAVA, että tultiin todella korkealta ja kovaa. Lääkärihän sanoi meille ekassa inssissä, että tämä olisi meille se oikea hoitomuoto, ja että meillä olisi erittäin hyvät edellytykset tulla näin raskaaksi. Ehkä juuri nämä sanat saivat minut kuvittelemaan (TAI LÄHINNÄ TOIVOMAAN )  kaikki niin ruusuisen helpolta.

Toinen nega oli jo jokseenkin realistisempi, vaikkakin sattui ja lujaa.

Elämä tuntuu menevän kahden viikon jaksoissa, menkat-inssi-menkat-inssi....

Nyt inssi- kahden viikon päästä menkat..