Inssi nro 4 takana.

Aamusti aikaisin (puoli seiskan aikaan) lähdimme ajelemaan 100 kilsan matkaa klinikalle aika haikeissa fiiliksissä. Miestä kävi vähän sääliksi, kun toinen oli vielä silmät puoliksi ummessa, kun jo joutui sinne koppiin "tosi-toimiin". Sen näki kilometrien päähän, ettei toista olisi voinut vähempää kiinnostaa aamulla ensimmäisenä sinne raahautua, enkä voi kun ihmetellä mieheni sitkeyttä, koska hän on tehnyt aivan järjettömät määrät töitä. Viime viikon yli 60 työtunnin jälkeen, en voi kuin kunnioittaa mieheni voimavaroja entisestään.

Mies sanoikin minulle, ennen sinne menoa, että tule tunnin päästä koputtelemaan ovelle, ellei häntä vielä siinäkään vaiheessa näy. Ensimmäistä kertaa ajattelin kunnolla, että ei hänenkään osansa tässä takuulla helppoa ole. Väkisin ja pakolla siellä koitat hommat saada hoidettua..

Kunnollisten siittiöiden määrä oli aivan PRIIMAA (huolimatta siitä, että vastoin kaikkia sääntöjä, emme voineet eilen olla "irti-toisistamme") pesun jälkeen; Niitä oli jopa 96 % !!!! Lisäksi siihen saa sitten lisätä sen sunnuntain rakkauden hetken =)  Mutta, mutta..

Tänään klinikalla odotellessani miestäni; eräs nainen tuli itkien huoneesta, miehensä kanssa. Voi, että, kun olisin halunnut sanoa naiselle jotain lohduttavaa, ystävällistä tai edes kaunista.. vaikka tiedän, ei siihen hetkeen ole tarpeeksi suuria sanoja olemassakaan. 

Siellä klinikalla meitä istuu samaan aikaan, samassa tilanteessa olevia ihmisiä; yhtä hajalla olevia, surullisia, kaipaavia ja "vaillinaisia" ihmisiä, emmekä paljon puhu toisillemme, vaikka ymmärtäisimme toisiamme paremmin kuin kukaan muu voi toista koskaan ymmärtää.. Katseet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, mutta miksemme ystävysty ?? 

Viikonloppuna olimme sitten sukulaisperheen ristiäisissä, ja täytyy sanoa, että oli henkisesti todella rankaa kokemus. Kirkossahan ne kyyneleet jo ensimmäisen kerran sitten tulivat, pariinkin otteeseen. Kirkon jälkeen menimme heille jatkamaan juhlintaa, ja täytyy sanoa, että jumalan kiitos, siellä oli koko ajan niin kova hälinä, että sain lähinnä seurailla sivusta ja katsella muiden touhotusta.

EIKÄ YKSIKÄÄN IHMINEN KYSYNYT, SITÄ MITÄ ENITEN PELKÄSIN; KOSKAS/VIELÄKÖS/MIKSEIS TEILLE OLE TULOSSA LISÄYSTÄ..!!!

Vauva sai paljon lahjoja, ja vanhemmat olivat ihastuneita myös meidän lahjasta; Ostimme suuren nallen, sekä vaunuihin rekisterikilven vauvan nimellä varustettuna. Kilpi sopi paremmin kuin hyvin, kun kyse on ammattiautoilija-suvusta, jossa veljekset ovat seuranneet isänsä jalanjälkiä.

Illalla kävimme vielä kahvilla eräässä tuttavaperheessä, jossa ristiäisiä oli vietetty lauantaina. Onneksi pääsimme niistä luistamaan, mun voimavarat eivät olisi riittäneet kaksiin ristiäisiin samana viikonloppuna.

Molemmat lapset saivat erittäin kauniit suomalaiset nimet, ja juhlat ovat viimein ohitse.

Kyläilyjen jälkeen olin niin poikki ja hajalla päivän tapahtumista, että tiesin yön menevän taas painajaisten parissa. Ja niinhän se menikin. Olin vaan tyytyväinen, kun muutaman tunnin yöunien jälkeen viimein kello soitti, ja sain syyn nousta. Olen viimeisten kuukausien aikana joutunut ensimmäistä kertaa kamppailemaan univaikeuksien kanssa. En saa nukuttua, ja kun nukun niin näen painajaisia. Kai se johtuu pitkälti tästä stressin määrästä, mikä on ollut.

Nyt olen niin väsynyt, että ihme ellen saa nukuttua viimein.

Huomasin tänään, että olen viimeiset neljä kuukautta elänyt vallan hoitojen "huumassa". Jos minulta kysyttäisiin, että mitä tapahtui viime tai edelliskuun alussa; en osaisi vastata. Mutta jos minun pitäisi tietää inssin/kuukautisten/ kiertopäivän/piinapäivän tms. päivämäärä, osaisin sanoa sen heti. Käsittämätöntä, miten nämä hoidot saavat ihmisestä vallan.