Eilen sain viimein soitettua klinikalle. En ollut suunnitellut soittoa mitenkään etukäteen, koska olen jo monta päivää miettinyt, mitä edes sinne sanoisin. On tuntunut siltä, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa, ei sanoja millä kertoisin heille tämän kaiken pettymyksen, surun, epätoivon ja tuskan määrän. Sen että olen jo kuitenkin menettänyt toivoni heidän suhteensa, meidän raskautumisen suhteen.

Muutaman viikon päästä pitäisi sinne sitten jälleen lähteä ajelemaan klinikalle, suunnittelukäynnille. En tiedä mitä on edessä, hormoonihoidon tukemat inssit vai ifv, silti nämä tunteet, mitä minä tällä hetkellä koen ja tunnen, ovat sanoinkuvaamattomia. EN OLE KOSKAAN OLLUT NÄIN KAUHUISSANI, PELOISSANI.. Tunnen kuinka jokin sisälläni huutaa, pakahtuu, hajoaa tähän kaikkeen.

Olen viime aikoina huomannut, että nämä lukuisat epäonnistumiset ja pettymykset ovat heijastuneet minun ja mieheni väleihin. Parin viime päivän ajan fiilikset ja tunnelmat olivat kuin veitsellä leikattavat..

Tiedän, että mies pelkää satuttavansa minua puheilla, sanoilla ja suree yksin omassa mielessään ja sisällään. Omat tunteet heittelee laidasta laitaan, toisena hetkenä haluaisin käpertyä miehen turvalliseen kainaloon ja puhua, puhua ja puhua asioista vaikka maailman tappiin saakka, ja seuraavana hetkenä olla yksin ja mennä pimeään metsään, ja huutaa siellä siihen saakka, kunnes tämä kipu viimein alkaisi hellittää. Tähän pätisi jälleen tuo Apulannan biisin sanat;

"..Kipu kuolee huutamalla
Alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
Ei, sitä ei voi tietää
Kehen sattuu ja kuinka paljon
Siitä kysymys elämässä kai on
Kun on saavuttu siihen pisteeseen
Ettei mikään ole varmaa.."