Pitkästä aikaa ehdin ja jaksan kirjoittaa tänne. Koko viime viikon vietin kaikki iltani työmaalla. Aamupäivät minulla menee siihen, kun odotan, että aika kuluisi ja "voisi" lähteä sinne töihin. En osaa aloittaa oikeastaan tekemään mitään, kun pelkään unohtavani ajankulun, ja enhän mä edes heti aamusti saa itseäni "käymään". Illalla vasta saan inspikset aloittaa kaikkea.

Torstai-iltana aloin kymmenen jälkeen illalla tekemään simaa. Siinä vierähti hetki, kun 20 litraa sitä väsäsin. Perjantaina oli tarkoitus aloittaa samoihin aikoihin munkkien teko, mutta onneksi en aloittanut (lauantaina menin aamuun töihin). Kyllä täällä silti oli jälleen täysi härdelli vielä puolen yön jälkeen, kun mies tuli töistä kotiin. Imurointi oli kesken, ja tyttö puhalteli ilmapalloja keittiön ikkunoihin =) Mies vaan naureskeli meidän touhujamme.

Lauantai vierähti tosiaan töissä, ja illalla tuli Nestorin perhe kyläilemään. Kaikinpuolin mukava päivä. Sunnuntaina olinkin ystävän tuppereilla, ja onneksi menin, koska siellä oli erittäin mukavaa. Olen vanhemmiten vähän jämähtänyt paikoilleni, ja tuntuu, ettei töiden jälkeen tule enää lähdettyä minnekkään.. Se lähtemisen tuska on jotenkin vaan niin valtavan suuri, mutta kunhan saa tuon persuksensa liikkeelle, vierähtää aika helposti. Joten onneksi lähdin sinne =)

Tänään oli jälleen työpäivä, huoh.. Eipä ole noista pyhistä/vapaista, kun joka toinen päivä on töitä ja sit vapaa. Onneksi oli aika lyhyt päivä. Kaveriperhe tuli kyläilemään, ja turistiin pitkät pätkät kaikkea. Heilläkin pieni, muutaman kuukauden ikäinen pienokainen.

Miehen kanssa on mennyt nyt jo jonkun aikaa paljon, paljon paremmin. Ei ole ollut mitään kinaa, eikä kiukuttelua. Jotenkin on ollut paljon leppoisampi tunnelma. Mies on ollut puheissaan ja tunteissaan paljon avoimempi, ja hellempi. Huomaa, että stressi on kaikesta huolimatta hieman hellittänyt. Vaikka kaikki asiat ja epävarmuus tuolla taustalla kummitteleekin. Olen varmaan kyllä itsekkin ollut paljon ihmismäisempi.

Mitään ei tulevaisuudesta ole lyöty lukkoon, mutta emme me varmastikkaan (ehkä) tätä tähän lopeta, nyt on vaan pakko ottaa järki käteen, ja maksella välillä muitakin laskuja, koska kyllähän tuollainen 1600,- egen "ylimääräinen" klinikalle menevä raha vaikuttaa talouteen. Ja sekin pitää saada maksettua loppuun, ennen uuteen hyppäämistä.

Jotenkin sisällä kuitenkin kytee jokin, mikä ei malttaisi odottaa, tai tuhlata yhtään kuukautta yrittämättömyyteen. Tuntuu, että aikaa tuhlantuu joka hetki, kun ei täysillä yritä!

Mutta.. Nyt alkaa viimein elämä hieman helpottaa viimeisen epäonnistumisen jäljiltä, vaikkakaan en ole vieläkään soittanut klinikalle..

Ensimmäistä kertaa alkaa tuntua siltä, että TÄSTÄKIN SELVITÄÄN!!!