Yhä ihan hajalla..

En siltikään ole vielä antanut tunteille valtaa. En ole pahemmin itkenyt, enkä edes keskustellut asiasta miehen kanssa. Ja ennenkaikkea, en ole vielä kertaakaan näyttänyt hänelle sitä, kuinka paljon minuun nyt sattuu!!!!

Jotenkin en vain ole uskaltanut, pelkään että mies sanoo, että nyt riittää.. 

Kaikki aika on mennyt oikeastaan vain töissä, tänään oli hermo jo niin piukalla, että meinasin töissä porun päästää. Ihmisen voimatkin ovat rajalliset.

Eilen olin 12 tuntia töissä putkeen, ja tänään takaisin neljän tunnin yöunien jälkeen.. Ei pahemmin naurattanut, mutta enpä ollut ainoa..  hirveä stressi SIITÄKIN!! Siis töistä yleensäkkin. Onhan siinä hyvätkin puolensa, kun ei ehdi miettimään yhtään mitään, mutta toisaalta taidan vaan taas lykätä sitä väistämätöntä, eli surutyötä.

Kiitos ihan hirmuisesti teille kaikille, ketkä jättivät mulle kommenttia tuohon edelliseen viestiin. Ehkä nämä tunteet tästä jälleen muuttuvat, tuntuu vaan välillä niin toivottomalta. Ei vaan jaksaisi, varsinkaan kun tuntuu, ettei tästä koskaan tule mitään.

Muistan kun aloitimme hoidot, ja menimme ekaan inssiin, niin mietin yksin mielessäni, että olisi sekin, jos meidän onnistumisemme olisi näin vähästä kiinni.. Nyt on läpikäyty neljä inssiä ja yksi IVF, ja tuloksena PYÖREÄ NOLLA!!!

Ei edes yhtä vitun viivaa yhteen ainoaan testiin. Eli ei edes yhtä toivon hippusta.. KAMALA sanoa (KOSKA EN TODELLAKAAN OIKEASTI TOIVO ITSELLENI; ENKÄ KENELLEKKÄÄN MUULLE!!!!!!!!!!!!!) mutta toisaalta mietin jo sitäkin, että olisi edes "hetkeksi" saanut sen viivan siihen testiin, niin olisi edes sen toivon hiven..

Koska kyllähän mä valehtelisin, jos mä sanoisin, etten enää toivo..