Tämä koko viikko on tuntunut kuluvan taas työmaalla, tekemistä riittää vaikka muille jakaa, ja ylityötunnit paukkuu. Kyllä kai tämänkin sitten edes tilipäivänä huomaa. Muutamana iltana olen töiden jälkeen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut, muuta kuin olla ja nyhjätä sohvan nurkassa.

Minäkin vaan olen luonteeltani sellainen, että vaikka tulisin töistä kuinka myöhään kotiin, en pääse nukkumaan ajoissa. Mun on saatava se oma rauhallinen hetki, sen jälkeen kun lapset ovat menneet maate. Ehkä se on siitä, kun päivät on kanssa aina yhtä hulinaa.

Olo on vieläkin epäonnistumisen jäljiltä nuutunut, turta.. Tuntuu kuin kulkisin sumussa. En osaa selittää. Fiilis on sellainen, että vaikka päätin (päätettiin) ettei luovuteta, niin tuntuu että jokin siitä toivosta olisi kadonnut jonnekkin.

Ehkä olen vaan jo tavallaan hyväksynyt sen, ettei meillä ikinä onnistuta. Silti en haluaisi lopettaa hoitoja.. En ole vieläkään soittanut klinikalle epäonnistumisestamme. En vaan yksinkertaisesti ole jaksanut. Olen ihan voimaton.

Mistähän sitäkin taas ammentaisi ??