Yksinäistä jälleen..

Teinit ovat ollet jo monta tuntia nukkumassa, ja mieskin lähti jo muutama tunti sitten jälleen töihin. Ilta on siitä saakka kulunut lähinnä blogeja lukien, ja telkkaria katsellen.

Ajattelin vielä tulla tänne rustaamaan muutaman sanan, ennekuin kömmin peiton alle. Vähän kyllä jo väsyttäisikin, mutta onneksi tiedossa on kolme erittäin ansaittua vapaapäivää töistä.. ennen 7 päivän työrupeamaa, huh..

Tuossa illalla blogeja lukiessani, luin erään mieshenkilön tunteita ja ajatuksia lapsettomuudesta, sen tuomista vaikeuksista jne.

Tuli mieleen oma mieheni, joka on muutaman kerran epäonnistumisten jälkeen kyllä varmaan tuntenut samoin. Muutamia kertoja hän on sanonutkin, jotain siihen suuntaan, että minun olisi parempi/helpompi ilman häntä ja jonkun muun kanssa, koska voisin siten helpommin saada lapsen.

Asia ei kuitenkaan missään nimessä ole niin yksinkertainen, koska EN MISSÄÄN NIMESSÄ HALUA LASTA KENENKÄÄN MUUN KANSSA, KUIN OMAN RAKKAAN MIEHENI!!! Myönnän kyllä, että jossain vaiheessa itselläkin on ollut sellaisia tunteita/fiiliksiä, että ehkä mieheni olisi helpompi elää elämäänsä jonkun muun kanssa, koska silloin heillä EHKÄ voisi jossain vaiheessa onnistua oman lapsen saanti. Meillä kun se ei tunnu onnistuvan, vaikka kuinka yrittäisimme. Olemmehan odottaneet jo yhdeksättä vuotta sitä omaa lasta.. Toisaalta surullista ajatella, että jos kaikki olisi mennyt meidän toiveiden ja unelmien mukaan, niin se lapsemme täyttäisi JO 9 VUOTTA!!!

Silti voin täydestä sydämestä sanoa, etten ole koskaan ajatellut sitä niin, että jättäisin mieheni sen vuoksi, että emme ole tässä onnistuneet!! Minusta se ei ole mikään jättämisen syy. Rakastan kuitenkin miestäni yli kaiken, enkä voisi kuvitellakkaan tätä elämääni ilman häntä. Jos emme koskaan onnistu tässä yrittämisessämme, niin ehkä minun sitten vaan on opittava hyväksymään se asia, en kuitenkaan ole valmis luopumaan miehestäni asian vuoksi.

Ei ole ollut mikään helppo taival, tämä meidän taival. Eikä lapsettomuus ole tehnyt siitä todellakaan yhtään helpompaa. Välillä on ollut niinkin rankkoja hetkiä, että jos ihmisten suhde sen kestää, niin luulisi kestävän mitä vaan.

Kaikkien hoitojen, tunteiden ja kaiken myllerryksen aikana, on välillä sellainen tunne että pää hajoaa, sekoaa. Kun ihminen käy kaiken hoitoja vaativan läpi, joista tuo iänikuinen kahden viikon odottaminen, ei todellakaan ole HELPOINTA, niin monesti tulee sanottua sille puolisolle paljon sellaistakin, mitä ei missään nimessä saisi sanoa.

Välillä se tuska on vain niin sanoinkuvaamattoman kovaa, että sitä koittaa lievittää keinolla millä hyvänsä. Ja se mitä sille toiselle sanoo, ei todellakaan aina välttämättä ole sitä, mitä tarkoittaa.

Kyllä on minullakin niin monesti ollut henkisesti niin paha mieli ja olo, että on tullut sanottua miehelle niin paljon sellaista, mikä kaduttaa ja paljon!! Miten ne sanat aina sieltä suusta tuleekin, vaikka siitä pahasti sanomisesta tuleekin usein, entistä huonompi olo. Ehkä se helpottaa korkeintaa, siksi hetkeksi kun sen suustasi päästät..

Ja sekin on keinona ihan väärä, pitäisi osata sanoa sille toiselle, kuinka lujaa sillä hetkellä koskee, ja pyytää päästä lähelle.. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jotenkin se riitely ja pahasti sanominen on muka helpompaa. Vaikka niillä sanoilla saa ikävä kyllä, usein satutettua sitä toista erittäin pahasti.

En osaa sanoa, miten mies sen sitten viime kädessä kokee.. kuinka lujaa mieheen kaikki sattuu, tai kuinka paha olo/mieli miehellä on kaikkien vaiheiden aikana.. Muistan kyllä ikuisesti ne lääkärin sanat meidän ekan inssin jälkeen, kun tuli puhetta siitä pakollisesta kahden viikon piinapäivistä, niin hän sanoi silloin, että nyt täytyisi koittaa vaan elää normaalia arkielämää seuraavat kaksi viikkoa, ettei ole olemassa mitään poppakeinoja, miten voisi paremmin onnistua. Ja sitten hän mainitsi siitä, että miehet yleensä tässä vaiheessa korjaavat yksin autoja, ja pohtivat mielessään, kun taas naiset puhuvat, puhuvat ja puhuvat..

Meillä on itseasiassa joskus ollut aiheesta riitaakin, kun alkuvaiheessa halusin hirveästo keskustella mieheni kanssa kaikesta hoitoihin, onnistumisiin, oireisiin jne. liittyvää, ja tunsin, ettei mieheni ollut ihan samoilla linjoilla, joten siitähän sainkin sitten päähäni, ettei hän ole ollenkaan niin kiinnostunut asioista kuin minä.. =) Jossain vaiheessa mieheni sanoi asiata, ettei hän osaa/uskalla puhua asiasta niin kuin minä, kun hän pelkää niin lujaa sitä epäonnistumista. Kai hän ajatteli sen liian keskustelun valavan minuun vieläkin enemmän sitä toivoa, ja pelkäsi sitten minun tippuvan vieläkin korkeammalta..

Nykyään koitan jo itsekkin vältellä hoitojen jälkeisten oireiden, tunteiden puhumista liiaksi ainakin. Kyllähän me siitä jonkin verran keskustelemme, mutta ehkä meistä on tullut jo vähän varovaisia asioiden suhteen.

Jumalattoman vaikeita ja kipeitä asioitahan nämä on meille kaikille, hoitojen laadusta, määrästä ja kestosta huolimatta!!! Eikä kukaan hiukankaan heikko ihminen tai parisuhde tulisi milloinkaan kestämään näitä kaikkia asioita, mitä me joudumme kokemaan ja kestämään !! Eikö se jo kerro suhteen laadusta ja meidän voimistamme jotain ???

Joka helvetin kerta me tipumme niin alas kuin ihminen voi tippua, mutta jokaikinen kerta me myös olemme sieltä nousseet!!!! Joskus helpommin ja nopeammin, ja joskus aivan mielettömien ponnistelujen, ja taistelujen jälkeen.. Mutta kuitenkin jokaikinen kerta olemme edes siinä onnistuneet..

Siitäkin huolimatta, että jokainen kerta ihminen tuntuu hajoavan aivan pieniksi kappaleiksi, ja tuntee kuolevansa, koska ei enää yksinkertaisesti jaksaisi yhtäkään surua, yhtäkään itkua, yhtäkään pohjalla käymistä, yhtäkään epäonnistumista ja negatiivista raskaustestiä..

Eikö se jo kerro meistä???