Huh huh..

Vielä yksi työpäivä, tai oikeastaan ilta edessä. Senkun vielä jaksaisi, vähän alkaa olemaan kyllä kiinnostus/jaksaminen kortilla, kun takana on jo kuusi päivää putkeen töitä. Onneksi vapaa viikonloppu =)

Jotenkin surullinen ja haikea olo. Ensinnäkin Sadun blogin lukeminen toi mieleen niin tarkkaan juuri tuon ensimmäisen pistelyn ja sen pelon ja fiiliksen sen kaiken hoidon alkaessa. Olin niin toivoa täynnä. Muistan ikuisesti sen kun lukittauduin meidän makuuhuoneeseen ja luin miljoonaan kertaan ohjeita ja kädet tärisi niin lujaa. Muistan myös sen, miten nopeasti siihen itsensä pistelyynkin tottui. Muutaman päivän päästä se meni jo rutiinilla, ja tuntui kuin olisi aina pistellyt. Miten voikaan kaivata tuota aikaa?? Ihan tulee kyyneleet poskille..

Toiseksi on niin helvetin paha olla Mollukan puolesta. Kuinka olisinkaan toivonut heidän viimein onnistuvan !!! Olen ollut joskus siinäkin samassa tilanteessa, kun neljäs inssi jälleen menee pieleen. Kuinka lujaa, se sattuikaan.. Olen niin pahoillani, teidän puolestanne =(