Kerroinkin jo tästä "tädin -jälleennäkemisestä ja hänen tuomastaan miljoonannesta pettymyksestä" jo tuolla kommenteissa rakkaalle mollukalle, mutta halusin kirjoittaa siitä myös tänne.

Niinkuin hänellekkin kirjoitin, niin olen jo niin monesti toivonut, että jos lakkaisin vallan ajattelemasta, stressaamasta ja miettimästä koko lapsettomuus-asiaa, ja ottaisin elämään sellaisen kannan, ettei nyt ehkä olisikaan se paras mahdollinen aika hankkia meille sitä "iltatähteä", niin josko se sitten vihdoin ja viimein onnistuisi, muttei se näimmä mene ainakaan meillä niinkään..

Eilen, kun menkat alkoivat, olin teini-tytön kanssa Seppälässä katsomassa kevätjuhla-vaatteita..
Itseasiassa tappelemassa sen kanssa siellä pukukopissa, kun en hyväksynyt hänen valitsemaansa hametta (joka hädintuskin peitti pissavehkeet)..

Tiesin heti, kun minulle tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta aivan helvetillinen kipu munasarjoihin ja alaselkään, että jaahas, se siitä sitten jälleen..

Kotonahan se sitten heti alkoikin =(
Sanoin siitä miehelle, ja hän veti vakavaksi ja totesi, että niinpä tietenkin.

En mä tiedä onko tää turtuneisuus yhtään sen helpompaa ??!!
Tämä on sitä, kun lakkaa pikkuhiljaa toivomasta, ja siihenhän kaikki päättyy..kun ei ole enää toivoa, ei ole mitään. Niinhän se menee.

En mä ymmärrä.. Tulee niin väkisin mieleen, että mitä mä muka olen tehnyt noiden teinien suhteen niin helvetin väärin, ettei jumala voisi sitä meille suoda ?? Oliko se se kerta, kun huusin vaatteista tai leluista lattialla?? Tai se, kun en vaan jaksanut tarkkaan kuunnella, kun olin liian väsynyt ??

JOS TÄMÄ KERRAN ON NIIN MAHDOTONTA, NIIN MIKSEMME VOI SAADA TÄHÄN SELKEÄÄ, KUNNON SYYTÄ?? KOKO ASIA OLISI NIIN PALJON HELPOMPAA HYVÄKSYÄ, KUN JUMALA SANOISI MULLE, MISSÄ OLEN SEN RATKAISEVAN VIRHEEN TEHNYT..

Eilen aamulla istuin rappusilla auringonpaisteessa aamukahvilla ja nautin. Mietin mielessäni, kuinka suunnattoman onnellinen elämässäni olen!!! Seuraavassa muutamassa tunnissa se tunne muuttuu niin suureksi kaipaukseksi, ettei sille läydy edes sanoja..

Kaikki tuntuu niin ristiriitaiselta!!!!

KERTOKAA NYT, PYYDÄNKÖ MÄ OIKEASTI LIIKAA??? JOS PYYDÄN, PITÄISIKÖ MINUN JÄTTÄÄ MIEHENI, JOTTA HÄN VOISI EHKÄ SAAVUTTAA TÄMÄN UNELMANSA JONKUN MUUN IHMISEN KANSSA ??? MIKÄ HELVETTI SIINÄ ON, ETTÄ SUURIN, YHTEINEN UNELMAMME EI VOI TOTEUTUA??

Meillä teinit ovat aina pitäneet miestäni isänään, koska hän on koko lapsuusiän kuulunut heidän elämäänsä. Meillä puhutaan isästä, ja hän on ehdottomasti koko perheen ykkönen!! Hän on maailman ihanin ja paras iskä, ja jos meille joskus tulisi ero(MITÄ TOIVON MUKAAN EI MILLOINKAAN TAPAHDU), lapset olisivat silti MEIDÄN!! MINUN&HÄNEN!!

Kun silloin vuosia sitten aloimme yrittämään tätä yhteistä, meillä oli pitkät keskustelut nykyisistä ja tulevista lapsista ja heidän välisistä tasa-arvoistaan. Ja minä TIEDÄN, että mieheni antaisi teineille vaikka sydämensä, jos heistä jompikumpi sitä tarvitsisi..

Ja minä kelvoton.. en voi näimmä edes kahta viivaa saada yhteen hemmetin testiin..