Haikea fiilis..

Luin ystäväni Sadun blogia kyynelsilmin ja sydän täynnä toivoa heidän puolestaan. Itse käymme samassa rakennuksessa, samojen ovien takana hoidoissa, (vaikkakin käymme yksityisellä puolella), näemme luultavasti samoja hoitajia, lääkäreitäkin, vaikkeivat he välttämättä samoja ihmisiä hoidakkaan.. Mutta siltikin ne samat tilat, samat kasvot ja samat TUNTEET!!

Kun Satu selitti viimepäivien tapahtumia, minä näin kaiken sieluni silmin, vaikken paikalla ollutkaan. Muistin omasta, viimeisestä hoitokerrastani kaiken, jokaista pientä yksityiskohtaa myöden..

VOI, MITEN TOIVONKAAN HEILLE VIIMEIN ONNISTUMISTA, MILJOONA KILOA LIIMAA JA TARRASUKKIA, JOTTA AHTI & AINO PYSYVÄT KYYDISSÄ AIVAN LOPPUUN SAAKKA!!!

En tiedä, miksi minulle tuli näin  haikea, kaipaava ja epätoivoinen olo. Ehkä se on tämä meidän jo muutaman kuukauden pituinen tauko tästä kaikesta. Ehkä se on tämä loputtoman epätoivoiselta tuntuva yrittäminen, ilman pienen pientä toivonhiventä. Ehkä meidän ei enää kannata edes yrittää ?? Vai kannattaako?? Vai pitäisikö vain yrittää opetella elämään näin ja luovuttaa??

Turhaa on kenenkään sanoa, että ehkä mekin onnistumme, jos vaan olemme/elämme ja emme stressaa/ajattele tms. koko asiaa, koska uskokaa vaan, niin kyllä se on näiden n.9 vuoden aikana koettu -SEKIN!!! Ja emmehän me oikeastaan hoidoissa ole olleet, kuin lokakuusta saakka, ja nyt on tätä taukoakin takana jo kolmatta kuukautta.. Varsinaisia hoitoja on siis takana puoli vuotta ja kuusi kertaa!!

Ehkä meidänkin olisi aika jatkaa ?? Vai onko ??

Koko ajan olen mielessäni kuvitellut, että ainakin ne kaksi IVF käymme läpi. Mutta onkohan niistäkään mitään hyötyä.. Ja pystymmekö jättämään sen sitten siihen ??

Pitäähän meidän sittenkin opetella elämään tämän asian kanssa, ellemme onnistu sittenkään, vai jatkammeko taaskin uusiin, vaikeampiin ja kalliimpiin hoitoihin ?? Missä kulkee raja, miten paljon ihminen jaksaa/kestää niin henkisesti ja fyysisestikkin ??

Miten suuret jäljet/arvet tämä jättää ihmiseen, jos ihminen vuosikaudet yrittää uudelleen ja uudelleen, kertaakaan onnistumatta?? Ja ennenkaikkea, miten niistä selviää ?? Ja oppiiko tämän kaiken kanssa elämään?? hyväksymään tämän kaiken, ilman katkeruutta, tai ilman että se vaikuttaa sinun jokapäiväiseen elämään, ajatuksiin ..

Ilmassa ja mielessä pyörii miljoonia ja miljoonia pieniä kysymyksiä, joita jokaista tuntuu seuraavan lisäkysymyksiä. Eikä mihinkään ole oikeaa tai selvää vastausta..