Pakko tulla välillä kertoilemaan tännekkin. Eilen illalla olin tosiaan jo niin väsynyt, että minuun oikein sattui. Koko viikonloppu oli niin yhtä hulinaa ja menoa, ettei hetkeäkään ehtinyt istahtaa ja rauhoittumaan. Koko eilinen meni nuorimman pikkuveljen rippijuhlissa. Sinne me lähdimme jo aamulla puoli yhdeksän aikaan, kun mentiin sitten kirkkoon mun vanhempien kautta. Kymmeneltä alkoi kirkko ja se KESTI 2,5 TUNTIA!!!!

Oiva keino pitää huoli, ettei nuori enää koskaan mene kirkkoon sen jälkeen, oli se kyllä jo piinaavaa istua siellä noin pitkä aika !!! Tyttökin kuiskasi minulle jo yhdessä vaiheessa, että "hän kyllä äiti olisi jo mielummin vaikka hevi-Arin keikallakin, kun täällä" JA ON SIIS VANNOUTUNUT ANNA ABREU-FANI!!!

Kirkon penkillä tuli kyllä mietittyä aivan kaikkea, kun sitä aikaa kerran oli. Tuli jopa mieleen oma rippikoulu,-leiri ja isosena olokin. Jotenkin haikea olo. Muistin niin elävästi oman nuoruuteni, omat fiilikset, ja oman konfirmaation. Siihen aikaan, kun ihminen vielä uskoi niin lapsellisella luottamuksella johonkin suurempaan.

Enhän minä voi todellakaan sanoa, etten enää usko mihinkään, mutta myönnän, että viime vuosien aikana se usko on kyllä paljon rapissutkin..

Nuorena, eli rippikouluiässä ja sen jälkeenkin, kävin jopa nuorten illoissa, ja lauloin seurakunnan kuorossa, tapahtumissa jne!! LAULOIN SYDÄMENI KYLLYYDESTÄ!! Muistan jopa sellaisen tapahtuman, kun meillä oli nuorten illassa joku (en kyllä enää muista kuka) kuuluisampi (uskon asioissa siis) ihminen kertomassa elämästään, uskostaan jne, ja siellä puhuttiin, laulettiin.. Ja jossain vaiheessa tämä mies sanoi ääneen, että hän haluaa siunata minut. Hän sanoi, että minulle on suotu suuri lahja, laulun lahja, jota minun pitäisi ehdottomasti käyttää !! Se oli kaikki silloin niin helppoa. Koko pienen tytön sydämelläni minä uskoin!! Uskoin kaikkeen!

.. enpä olisi vaan uskonut mitä kaikkea elämä minun eteeni toisikaan. Ja eipä ole tämä elämä vielä koskaan minulle helppoa mitenkään ollutkaan. Siitäkään huolimatta, että minä joskus uskoin!

..Olen ollut hädin tuskin 16 v kun olen SAANUT esikoiseni, enkä päivääkään vaihtaisi hänen kanssaan pois!! Ja siitä muutaman vuoden päästä sainkin jo tytön. He ovat olleet aina minulle se, kenen vuoksi jaksaa, päivästä toiseen!

Ei se ole ollut helppoa, olin kihloissa ja elin silloin erittäin väkivaltaisen miehen kanssa. Kun odotin tyttöä viimeisilläni hän hakkasi minut niin pahasti, että istukka repesi, ja minut leikattiin. Hengenlähtö ei ollut kaukana.

Sitä pahoinpitelyä kesti vuosia(ennen ja jälkeen lasten), ennenkuin minusta oli sieltä lähtemään. Niin hulluja, kipeitä asioita kuin hänen kanssaan jouduin kestämään, en jaksa nyt edes alkaa erittelemään tänne. Niistä tulisi kirja.

Lapset jossain vaiheessa pieninä kävivät hänen luonaan, mutta se loppui siihen kun hän kerran jätti tytön (kolme vuotiaana) yksin asuntoonsa hereille ja avonaisten viinapullojen kanssa itkemään. Saimme miehen(siis nykyisen) kanssa JUMALAN KIITOS, tiedon kierron kanssa asiasta heti, ja haimme tytön poliisien kanssa pois sieltä. Siitä seurasi vuoden helvetti tytön kanssa. Kun pelkäsi, näki painajaisia, itki.. Se oli pelkkää painajaista. Nostimme silloin syytteen lapsen heitteille jätöstä, eivätkä kumpikaan lapsista ole sen jälkeen nähneetkään häntä. Silti pelko asuu sydämessä ja mielessä koko ajan. Hän ei asu kaukana, ja aina välillä hän muistuttaa itsestään..

.. Viime vuonna tämä kaikki nousi esille, ja kaikki tuntui hajoavan käsiin, kun sain tietää syövästäni.. Elin elämää aivan sumussa kuukauden päivät, ennenkuin uskalsin edes miehelleni kertoa. Muistan senkin illan kuin eilisen päivän.. Tuli jotain puhetta tupakoinnista ja syövästä, silloin mä purskahdin itkuun, ja sanoin miehelle, että liian myöhäistä miettiä enää sellaisia.. Siitä taisikin alkaa suhteemme kovimpia koetuksia, tämän lapsettomuuden rinnalla. Elämää ei oikeastaan enää ollut!

Se meni aikalailla samoin kuin lapsettomuushoidoissa, mut kyse oli vaan elämästä. Oli leikkaus-odotus tuloksista-leikkaus-odotus... Kolmannella leikkauksella vasta sain tiedon, että kaikki tällä hetkellä kunnossa!!

Ensimmäistä kertaa elämässäni mä mietin, MITEN KÄY MUN LASTEN, KUN MÄ KUOLEN???? Joutuuko ne jonkun kieron lakipykälän mukaan tapaamaan vielä tuon yhden hullun, tai jopa menemään asumaan hänen luokseen???

Mieheni on heidän huoltajansa, ollut aina. Lapsilla on hänen sukunimensä, he puhuvat häntä isäksi, hän on vaihtanut heidän vaippansa, ottanut pois tuttinsa, hoitanut, kun on ollut tarvetta.. Mutta riittäisikö se oikeudessa.. Muistan ikuisesti sen tunteen, etten voi kuolla, ellen tiedä heidän olevan turvassa. Mies sanoi moneen kertaan, että vain hänen kuolleen ruumiinsa ylitse, meidän lapset lähtisivät hänen tyköään minnekkään!! Hän taistelisi heistä vaikka maailman loppuun saakka, eikä milloinkaan luopuisi heistä. Hän vaikka lähtisi pois Suomesta, mutta lapsia ei häneltä vietäisi..

Milläköhän perusteella nämä meidän elämämme oikeasti määräytyvät?? Kuka meistä saa sen helpon elämän ja kuka vaikean ?? Ja miksi?? Ei se ainakaan uskoon liity mitenkään. Eikä varmaan Jumalaankaan. Minähän kuitenkin joskus uskoin..

Se legendaariksikin muodostunut lause; meille ei anneta enempää, kuin mitä jaksamme kantaa.. Olen läpi elämäni kuullut siitä, ja kyllähän minä aina olen selvinnytkin, mutta koskakohan olisi minun vuoroni saada tässä elämässä jotain helpollakin?? Ei varmaan koskaan...mutta miksei ?

En voi olla kysymättä, miksi joku jossain saa kaiken aina vain nappia painamalla, niin ettei hänen koskaan tarvi suuremmin yrittää, koittaa, haluta. Hän vain saa, ilman elämisen vaikeutta, kyyneliä.. jopa ilman sitä uskoa!!

En minä elämääni mihinkään vaihtaisi! Haluaisin vain joskus vielä  kokea senkin, että minäkin saan, ilman vuosien yrittämistä, itkua, huutoa, kaipuuta ja kipua!!!

Näin paljon kipua voi aiheuttaa ihmiselle kirkossa käyntikin, ja se kaikki mitä se tuo nuoruudesta ja vaikeuksista mieleen..