En mä oikeastaan edes enää tiedä, mitä mä kirjoittaisin, mitä sanoisin.. Taas ne samat loputtomat fraasit, mitä olen joka kuukausi sanonut, tuntenut ja surrut, vai ??

Juuri muutama päivä sitten mietin mielessäni, että mitenkähän meille tässä kuussa käy.. Mietin sitä, kuinka paljon stressi loppujen lopuksi on nyt tauolla helpottanut, kuinka usein olen oikeasti pystynyt olla miettimättä koko juttua.. (en siis ihan joka tunti)..

Kuinka paljon enemmän hellyyttä ja hempeilyä suhteessamme on ollut viime aikoina.. Tai miten paljon se on erilaista nyt, kun hoitojen aikana yleensä..

Mietin, että kuinka suotuisat olosuhteet meillä olisi onnistua tässä kuussa, kun koko kuukausi ei ole mennyt piikittäessä, itkiessä, murehtiessa ja miettiessä.

Mietin, kuinka hyviä, helliä ja ihania olemme mieheni kanssa olleet toisillemme,(muutamia riitoja lukuunottamatta, mutta niitähän nyt on kaikilla.) Olen yrittänyt niin kovin olla stressaamatta mistään sen suurempia, olla ajattelematta ja surematta.

Olen yrittänyt vaan olla ja elää..

Ehkä senkin vuoksi pettymys oli jälleen VALTAVA. En vaan jaksaisi enää edes surra, olo on jo jotenkin niin turta.. Mielessä soi koko ajan vaan kysymys MIKSI??? Kun saisin siihen vastauksen, syyn, ehkä tämä olisi sitten helpompi käsittää, käsitellä..

Nyt se jokin yhä vaan puuttuu..