Vielä olisi yksi työpäivä edessä, ja sitten alkaisi vapaa viikonloppu ja maanantaina suoraan loma. Päivät on onneksi olleet kiiruita ja menneet yllättävän nopeastikkin työpaikalla, vaikka olinkin hieman ajatellut tästä viikosta tulevan erittäin pitkä. Mä en ole saanut koko viikkona mitään kotona aikaiseksi.

Tää koko viikko on kulunut armottoman väsymyksen ja lievän (välillä rankemmankin) masiksen kourissa, välillä ollut fiilis että olis tulossa kipeäksi, muttei sitten kuitenkaan ole mitään oireita jne. ilmaantunut. Kai tämä ilmakin voi vaikuttaa, kun joka päivä on tullut vettä kuin esterin ämpäristä, lukuunottamatta tämän illan auringon pilkistelyjä.

Eilinen taisi olla kaikista rankimmasta päästä. Kuulin/luulin, että yksi tuttavani olisi raskaana, ja se koko tieto/luulo iski kyllä sydämeen kuin metrinen halko. Juuri oli yksi päivä puhetta sadun blogissa tästä samasta asiasta, ja kommentoinkin silloin Sadulle, että olen tasan kerran ollut katkera tai kateellinen jonkun toisen raskaudesta ja se oli silloin, kun kuulin tai oikeastaan luin Nestorin olemassaolosta!!!

No, nyt eilen ensimmäinen reaktioni oikeastaan oli se, että miten mä kestän kuulla sen uutisen hajoamatta muiden ihmisten silmien edessä ??? Me olemme nimittäin tietty ystäväporukka menossa juuri hänen luokseen kuukauden sisällä iltaa istumaan. Ja mä olin jo eilen perumassa koko menoni sinne, sillä en vain olisi kestänyt kuulla tästä asiasta kaikken ystävieni edessä..

Miten mä pystyn olemaan siellä niin etten purskahda itkuun ?? Miten mä pystyn onnittelemaan ?? Mistä mä kerään ne kaikki voimat ?? Mun suurin pelko taisi olla mun suurimman salaisuuden paljastuminen..

En voi sanoa, etteikö kyyneleet olisi tullut silmiin eilen senkin takia, että mielessä käväisi ajatus "hekin?" Mun lähellä elää ja on nyt oikeasti niin paljon juuri syntyneitä tai raskaana olevia, että mä saatan välillä kuulla sen äänen mun sisällä, kun kaikki tunteet natisee liitoksissaan.. Se varmaan kertoo sen kuinka lähellä mun sisin on sitä hajoamista..

Silti toivon ja rukoilen heille jokaiselle maailman suurinta onnea ja iloa elämään, ja että kaikki sujuisi aina mahdollisimman hyvin joka suhteessa!!! Sillä jokainen heistä on minulle äärettömän rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, enkä todellakaan halua heitä pois elämästäni sen vuoksi, että he saavat kokea sen onnen ja me emme.

Olen hyvin paljon viime aikoina pysähtynyt miettimään juuri sitäkin, että miltä tämä kaikki OIKEASTI miehestäni tuntuu ??? Hän ei ole koskaan saanut kokea vaimonsa odotusaikaa, vauvan potkujen tunnustelua, ei lähestyvää synnytystä, häkkisängyn kokoamista, synnytystä ja sitä tunnetta, kun näkee, tai ottaa syliinsä lapsensa elämänsä ensimmäistä kertaa..

Mikä minä oikeasti olen tämän kaiken häneltä riistämään ??? Ja riistänkö minä sen häneltä ?? Olisiko hänellä mahdollisuus kokea tuo kaikki jonkun muun kanssa ?? Jos ne ovat vain meidät tarvikkeet mitkä eivät keskenään onnistu kasvamaan lapseksi saakka ?? Ja miksei meidän eväistä voi syntyä sitä lasta ?? Me olemme kaksi aikuista ihmistä, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken!!! Me olemme onnellisia, ja haluamme samaa asiaa, joten miksei siis ?

Välillä nämä kaikki ajatukset ja huolet ovat ylitsepääsemättömiä, ja välillä pää on täynnä niitä. Onneksi vain välillä, sillä jos tämä tunne ja nämä ajatukset olisivat mielessä 24h, sekoaisin!! Ehkä tämä on sitten niitä asioita, joiden kanssa vaan täytyy oppia elämään. Tunnen vaan itseni (välillä) NIIN PETTURIKSI miestäni kohtaan, koska en näimmä koskaan tule raskaaksi..