Olo on kuin junan alle jääneellä!!!

TIEDÄTTEKÖ tunteen, kun itse on muutaman kymmenen kilometrin päässä ja yrittää tavoittaa toista monta kymmentä (tuntui että monta sataa) kertaa puhelimella, eikä toinen vastaa, vaikka pitäisi.. Kuinka sydän hakkaa, ja kyynelet pakkaa silmäkulmiin.. Kuinka mieleen tulee jo kaikki auton alle jäämisestä-raiskaajan kynsiin joutumiseen saakka..

Kyse siis meidän teinitytöstä, ja äidin hädästä!

Miten voi ihminen pelästyä niin paljon.. Ja kun toinen sitten vastaa puhelimeen kirkkaalla lapsen äänellä.. Itkuhan siinä pääsi ensimmäisenä - helpotuksesta..

Seuraava reaktio oli kiukku! Miksi et vastannut? Sitä vartenhan sinulla on puhelin, olin jo soittamassa poliisit, ambulanssin ja palokunnan.. Mieletön helpotuksen sekainen kiukku!!! Kyynelten valuessa poskille.

Ja toisen hämmästys, mutta kun oli puhelin sisällä laturissa, ja itse ulkona ystävän kanssa. Niinpä niin, taas tuli niin liioiteltu fiilis, stressaanko aina liikaa/turhaan? Vaikka eihän äiti voi stressata liikaa tai edes turhaa, ja ainahan sitä ajattelee ensimmäisenä sitä pahinta!

Tytöltä tuli hieman puhelun jälkeen, vielä tekstiviesti; "Anteeksi nyt kun aiheutin sulle halvauksen! Ei ollut tarkoitus!"..

Ehkä se puhelinkin taas pysyy paremmin mukana !