Oikeastaan "aika" kamala yö ja päiväkin takana, tai ainakin alkupäivä. Viimeyönä heräsin niin kovaan kipuun, etten ole koskaan moista tuntenut!!! (Tuli oikeasti vähän mieleen näin jälkikäteen Sadun kivut ja oksentelu!) Tuntui kuin minulla olisi ollut koko alaselkä ja munasarjat TULESSA! Se kipu poltti ja repi..

En voinut mitenkään päin olla, ja viimeisillä voimillani raahauduin keittiöön ottamaan särkylääkettä, ja päästyäni vessaan oksensin kivun takia, niin lujaa minuun sattui. Kyyneleet silmissä oksensin, ja tiesin, että nyt oli sitten menkat jälleen alkaneet (niinkuin olivatkin). Jotenkin jossain vaiheessa pääsin takaisin makuuhuoneeseen, vaikkei kipu ollut lainkaan vielä hellittänyt. Meinasin jo miehenkin herättää, että nyt sun on soitettava mulle ambulanssi.. Mä luulin OIKEASTI KUOLEVANI!!!!

Muistan tunteen, ihan kuin olisin välillä kivun ollessa todella kova, ollut jotenkin tajuttomuuden rajamailla (JOO; tiedän kuullostaa tosi tyhmälle), jossain vaiheessa olen ilmeisesti nukahtanut, koska seuraava havainto minulla on aamusta.

Mies kysyi aamulla minulta, onko niskaa särkenyt yöllä, kun oli särkylääkepaketit ympäri keittiön pöytiä, ja silloin mä purskahdin itkuun.. Selitin kaiken viime yöstä; kivun, oksentelun ja menkkojen alkamisen ja mies surullisena kysyi, miksi ihmeessä et ole herättänyt minua yöllä?? Joo, meinasin ja meinasin herättää, se oli niin hilkulla, kosketinkin jo miestäni tuupatakseni hänet hereille, en kuitenkaan jostaon syystä kyennyt.. Hän halasi ja rutisti, lohdutti ja oli surullinen jälleen alkaneista menkoista ja vannotti tuhanteen kertaan, etten enää koskaan jätä häntä herättämättä, jos minulla on hätä tai minuun sattuu edes pikkuriikkisen. Lupasin.

Päivällä (olemme siis olleet kaksin kotona eilisestä saakka, teinit "maailmalla") meille tuli miehen kanssa sanaharkkaa, ja tottakai muutenkin mieli ja fiilikset tuhannen kilometriä maanpinnan alapuolella, soppa oli valmis. Minä lähdin ovet paukkuen autolla pihasta, ja silloin se tuli.. Tuntui että kaikki; koko pettymyksen, surun, epätoivon ja koko maailman toivottomuuden surut ja tuskat tuli pihalle. Minä ajoin, huusin, itkin ja kiljuin kaikkia samaan aikaan (toivottavasti kukaan ei oikeasti kiinnittänyt minuun liikaa huomiota tuolla liikenteessä..)..

Saimmehan me sen tietenkin sovittua, kun tulin kotiin hetken päästä, ja loppupäivä ja ilta menikin ihan hyvissä tunnelmissa.. Vaikkakin erittäin haikeilla ja surullisilla fiiliksillä

Silti olo on kuin junan alle jääneellä.. Miten tää maailma voikin olla välillä näin paska paikka elää..