Kyllähän tämä elämä tästä sitten varmasti jälleen.. Nousua odotellessa =( Miten tämä aina tuntuukin yhtä rankalta, tai oikeastaan joka kerran aina vain rankemmalta ?? Ja varsinkin näin, kun ei ole hoitoakaan takana, luulisi ihmisen mielen olevan jo näin monien vuosien jälkeen "hieman" realistisempi ja luulisi ettei nuo menkkojen alut enää tuntuisi "missään/miltään".. Silti joka kerta vaan tullaan niin lujaa ja niin korkealta kolisten alas =(  Ehkä se pienen pieni toivo sitten vain vielä jossain elää ja kytee..

Mieletön väsymys on vallannut mielen ja meidän osoitteen. Hyvä, kun jaksaa työnsä tehdä. Päivät kuluvat niin nopeasti, ettei meinaa mukaan ehtiä, mikä sinänsä on hyvä, niin on edes hieman muutakin mietittävää. Tosin tässäkin saisi olla rajansa, sillä meiltä irtisanottiin yksi työntekijä tänään, ja hänen 10 tunnin sunnuntaivuoronsa näyttäisi nyt sitten lankeavan minulle. Eli tällä viikolla sitten kertyy juuri ja juuri 50 h työtunteja, ja ensi viikollakin kertyy tasan 40 h!! Eipä pahemmin jää sitten vapaa-aikaa.. Vaikka eipä auttaisi valittaa, vaan saisi olla kiitollinen kun niitä töitä edes on!!!

Viikonloppu sitten tuli ja meni - liian nopeasti sekin jälleen! Miehen kanssa oli riitaa, eikä sillekkään ollut mitään järkevää syytä. Ehkä tämä suuri pettymys jälleen kerääntyi niin suureksi taakaksi sydämmelle, että se purkautui pahana mielenä ja olona. Kyllähän me sen sitten saimme sovittuakin, ja mies oli kyllä ensimmäisenä sopimassakin (niinkuin yleensäkkin, eli aina ). Puhuimme aika pitkäänkin, ja sitten mies sanoi minulle keskustellessamme, että hänestä on viime ajat tuntunut kuin ajaisin häntä pois elämästäni???!!!

Jäin oikeasti miettimään hänen sanojaan! Olenko ajanut häntä pois?? Miten?? Milloin?? Ja kysyinkin häneltä siitä vielä myöhemmin, mutta hän ei osannut selittää tunnettaan. Hän vain sanoi, että hänestä vain on tuntunut viime aikoina välillä siltä. Mietin vieläkin mitä olen voinut hänelle sanoa sellaista, että hän on saanut tuollaista päähänsä??Tai miten olen saattanut näyttää jotain sellaista, että hänelle on tullut tuollainen olo ?! Sitä minä kyllä kaikista viimeiseksi elämässäni toivoisin ja haluaisin!

Myönnän, että loman jälkeen kaikki aika on oikeasti mennyt töihin/töissä. Olen siis varmasti ollut poissaoleva, vaikka olenkin ollut kotona. Ja päätinkin, että nyt yritän huomata mieheni AINA kun mahdollista, ja osoittaa hänelle rakkauteni jokainen pieni hetki! Sillä en kyllä missään nimessä halua hänen tuntevan moista tunnetta. Me kaksi kanssa tarvitisisimme kipeästi hetken kahden keskistä aikaa!!! Tästä olen täälläkin puhunut varmasti koko tämän blogin ajan, emmekä vieläkään ole sitä saaneet.

Ajatella, että miten senkin järjestäminen muka voi olla niin vaikeaa.. sen yhteisin ajan meinaan. Meillä vietetään torstaina 4 v hääpäivää, ja piti olla tiedossa pitkä viikonloppukin vapaalla (la-ma), mutta mönkään näyttäisi nyt sitten sekin menevän. Lauantaina tosin on muutenkin tulossa teinien kavereita yökylään, kun heidän vanhemmillaan menoja.. (miten minusta tuntuu nykyään, ettei nuo meijän teinit käy enää missään yökylässä, vaan aina se tenavapino on meidän osoitteessa??) Ja sitten kun/jos tosiaan iskee tuon pitkän sunnuntaivuoron.. PLÄÄH!!!

Jotenkin vaan nuo yökyläilytkin on sellaisia, että muistaa yhä, kuinka tärkeitä ne oli itselle omassa nuoruudessa, ja sitten kuitenkin, kun ne kaikki ovat meillä, niin tietää ainakin missä ne luuraavat! Eivätkä ainakaan rieku tuolla pitkin maita ja mantuja myöhään illalla! Eikä tuon ikäisistä edes ole enää mitään "vaivaakaan".

Mutta, siltikin.. Kun joskus vielä saisi viettää edes yhden TÄYSPITKÄN viikonlopun aivan rauhassa, rakkaan miehensä kanssa.. <3