Mun voimani on nyt täysin loppuun kulutettu ja käytetty. Aamulla herään ja nousen, lähden töihin, teen kotityöt.. kaiken kuin robotti. Tuntuu, etten voi pysähtyä hetkeksikään, jotten romahda täysin.

Jokainen hetki menee kuitenkin asioita miettien, mutta tunteilleni en voi antaa valtaa. Pelkään, että jos annan, en saa enää itkua loppumaan.

Joka päivä, joka hetki, jokin pieni asia saa minut muistamaan, mitä meiltä puuttuu. Töissä, kotona, liikenteessä.. Olen miettinyt miten oppisin päästämään irti??

Jokainen asia maailmassa muistuttaa pienillä asioillakin jo siitä mikä meiltä yhä uupuu.

Viimeisillään raskaana oleva työtoverini muistuttaa päivittäisillä käynneillään, miten kaunis ja ennenkaikkea ONNELLINEN voi olla nainen.. viimeisilläänkin..

Ne kymmenet ja kymmenet tutut/puolitutut asiakkaat, keillä on pienet vauvat mukanaan, ja kertoilevat kuulumisiaan..

Ne kymmenet kuormat mitä olen töissä purkanut ja esillelaittanut, tai ne kymmenet mainokset, joita tv/posti raahaa silmien eteen luettaviksi ja katseltaviksi.. Ja minä yhä vieläkin miettien, että sitten JOS meillekin joskus Onni suodaan, haluaisin hänelle tämän.. ja tämän.. ja tämän..

Jokainen pienikin hetki..