Älyttömän raskas ja vaikea päivä takana. Olo ja fiilikset on niin pohjamudissa, kuin ikinä olla ja voi.. Eikä tälle ololle ole edes selkeästi mitään suoranaista syytä juuri nyt. Siltikin ehdottomasti vaikeimpia päiviä, mitä on pitkiin, pitkiin aikoihin ollut. Sattuu, ahdistaa, ja on jotenkin paniikinomainen tunnelma..

En tiedä tekeekö tuo, kun olen taas niin paljon mielessäni miettinyt noita hoitojen aloittamisia, onnistumisia - niin tai pikemminkin EPÄonnistumisia.. ja sitä, että olisinko muka taas tarpeeksi vahva kestämään ne kaikki pettymykset mitä elämä tuo tullessaan..

Ristiriitaista, että sattuu tämä lapsettomuus, mutta sattuu myös sitten tämä odottaminen. Niin, onko elämä muutakuin odottamista..

"Etkö unta saa? Aaveetko taas sun vuoteellesi omin luvin istahtaa
Sua valvottaa, jo kohta aamu sarastaa

Etkö unta saa? Yksinäisyys kun soittaa sydämmessä pirunviuluaan
ja luurangot kun kaapissa äityy kolistelemaan

Mä tahdoin karkoittaa ne pois olemattomiin,
ettei ne enää milloinkaan nousis kummittelemaan

kertosäe:
Mut siihen yksin pysty en
vaan rakkauttas tarvitsen
Tää must yö mun kanssa jaa
niin huomenna tää kaikki ehkä on jo helpompaa

Ja yö kun aamuun liukenee
Vierellä sun
ei enää pahaa tee
Syliis rauhoitun

Etkö unta saa? Kun eilinen taas päälle käy ja kaikki epäonni sen
eessä kohoaa ja lailla vuoren tuijottaa

Mä tahdoin karkottaa ne pois, olemattomiin
ettei ne enää milloinkaan nousis kummitelemaan

kertosäe

Vierelläsi sun
Mä siihen rauhoitun
Vierelläs sun
on turvapaikka mun "

-yö-