Miksiköhän tämä elämä menee niinkuin menee? Mikä tai kuka sen määrää? Tiedänhän minä sen, että itse ihminen pystyy siihen vaikuttaa joillakin osin, ja välillä enemmän ja välillä vähemmän. En kuitenkaan tarkoitakkaan sitä, vaan sellaisia asioita mitkä eivät suoraan ole ihmisen itsensä määrättävissä.

Miksi asiat ovat toisille ihmisille niin paljon helpompia kuin toisille ? Aina - joka tilanteessa vain sanotaan, että "kaikella on tarkoituksensa".. "enempää ei anneta kuin mitä ihminen jaksaa kantaa".. jne.jne. Silti tuntuu, että kannettavana on välillä monen muunkin murheet, sillä niin helposti toisten elämät, suunnitelmat ja haaveet sujuvat.

Kyllähän minä olen jo kerinnyt näiden vuosien aikana kuulla kaikenlaisia kommentteja A;sta Ö;hön saakka, niin hyviä kuin erittäin loukkaaviakin. Välillä olen selvinnyt niistä hymyillen, välillä niin katkerasti ja sydän vereslihalla itkien, että olen luullut tulleeni sinne kaikista pohjimmaiseen paikkaan, minne ihminen voi joutua, ja josta ihminen ei pysty enää ylös pääsemään.

Kunpa olisi joku keino, millä saisi jostain korkeammalta taholta kysyä edes yhden kysymyksen. Ja saisi yhden luotettavan ja varman vastauksen. Haluaisin tietää miksi ? Sillä vastaus ei ainakaan voisi olla, että elämäni olisi ollut liian helppoa, ilman tätä. Ei todellakaan. Olen paljon pahaa joutunut kokemaan - monellakin tapaa. Eikä vastaus voisi olla sekään, että vastoinkäymisten myötä ihminen tulee voimakkaammaksi, ja se kasvattaa, sillä siitäkin tämä on mennyt jo vuosia sitten yli. En ymmärrä, ei kai minun kuulukkaan, enkä enää jaksakkaan.

Surenko? Kyllä. Itkenkö? Välillä.  Olenko luovuttanut ? Ehkä.

Lapsettomuus ja hoidot (tai vaikka ilman hoitoja) on asia, josta ihmisellä, joka ei sitä itse ole joutunut kokemaan, ei voi olla minkäänlaista realistista käsitystä. Se on elämääkin suurempi tuska, suru, kaipuu.

Ja sitä kipua ei pysty rinnastamaan /vertaamaan mihinkään muuhun. Se on loputonta. Oppiiko sen asian kanssa sitten edes elämään ? Oppii ja ei.. Pikkuhiljaa ihminen luovuttaa, lakkaa uskomasta niin itseensä kuin kaikkeen muuhunkin. Ihmisestä tulee kait tavallaan  "turta", muttei kuitenkaan koskaan niin "turta" etteikö joka kuukausi kokisi sen pienen kuoleman.. Joka kuukausi käydään se pakollinen kuilun reunalla käyminen.. Tiputaanko vai ei, sitä ei tiedä kukaan.

Olen koittanut monesti miettiä lapsettomuuden "hyviä" puolia - siis tarkoitan nyt *ööö*.. tarkoitan sellaisia hyviä puolia, mitä olisimme kokeneet liittyen koko lapsettomuudesta taistelemiseemme aikaan. En oikeasti osaa edes vastata. En tiedä onko tässä mitään hyvää ?

Olemmehan me välillä lähentyneet, yhdessä itkeneet ja paljon toisiamme hoitojen aikana tukeneetkin, mutta niin me olemme myös tapelleet, itkeneet surusta ja pettymyksistä, ja huutaneet. Onko tuo siis sittenkään verrattavissa niihin "hyviin" puoliin.. Ja enemmän tämä on voimia ja "ihmistä" syönyt ja vienyt kuin mitä eläämme tuonut. Ja kaiken tämän lisäksi ne muut huolet ja murheet *huoh*

Koskakohan olisi se "meidän aika" ? Vai onko sitä oikeasti edes tarkoitettu tulevaksi..