Olen sisälläni päättänyt jo viikkoja sitten lapsettomuus-projektin.

Joo, LUOVUTTANUT siis. Olen huomannut jopa hieman katkeroituneeni. Tai ei, en katkeroituneeni, vaan nykyään kiellän haluavani enää lasta. Puhun päinvastoin kuin ennen - mieheni ja kaikkien muiden kuullen. Suojellakseni itseäni, tunteitani. Suuni puhuu, mitä puhuu. "En minä vain haluaisi alkaa tätä kaikkea enää alusta.." "Onneksi meidän teinit on jo teinejä.." jne.jne. Mitä kielteisempää sen parempi.

Viikonloppuna tipahdin.. Korkealta ja kovaa.. Olimme sukulaisissa, ja mies oli hetken "lapsenvahtina" Nestorilla. Siinä hän lattialla istui ja leikki Nestorin kanssa. Voi kunpa olisin joskus voinut tarjota hänelle tuon hänen omaan elämäänsä..