Huh huh, ei voi muuta sanoa, kuin että onneksi ei ole enää, kun kaksi päivää - tai siis iltaa töitä jäljellä. En jaksaisi nimittäin enää yhtään enempää. Töissä mieletön kiire, mullekkin tulee tällä viikolla n.45 tuntia, eikä asiaa oikeasti helpota yhtään se, että kaikki illat menee siellä ja pihalla on alkava-kesä =(

Meikäläisen multa-peukalot syhyää, ja puutarhaa tekis mieli laittaa.. No, mutta voitte olla varmoja, että ensi viikolla tulee vettä, kuin saavista kaataen, mulla on nimittäin aamuvuoroviikko, joten ehtisin vähän jotain tekemäänkin.

Postiluukkuun satelee kaikkien kauppojen puutarhaa pursuavia mainoksia, ja minä melkein itken "verta", kun en EHDI minnekkään menemään *NYYH* Jos tästä täytyisi jotain hyvää löytää, niin se, että säästyypä rahat =) Onneksi mulla alkaa kokonaisten kolmen päivän (la-ma) vapaa!

Niin ja täytyyhän tähänkin sitten taas tottua, kun kyllähän suomen kesään kuitenkin aurinkoa mahtuu, ja pian alkaa taas sunnuntaityötkin.. Eikä vissiin tarvi mainita erikseen, kelle oli isketty heti ekana sunnuntaina työvuoro =) joo, minulleppa hyvinkin..

Ollaan miehen kanssa puhuttu, että meidän PITÄÄ oikeasti järjestää sitä YHTEISTÄ kahdenkeskistä aikaa!!! Meidän liitto alkaa nimittäin jo hieman kärsiä koko tilanteesta. Onhan se, kun aina toinen on toisessa vuorossa ja toinen toisessa..

Viime yönä keskusteltiin pitkään asioista. Meistä, läheisyydestä, teineistä jne.jne. Mä pystyin viimein tunnustamaan miehelle, että mulla on aivan mieletön KRIISI elämässä tällä hetkellä. Tai niin - en tiedä onko tuo kriisi oikea sana, mutta paniikki/kriisi/tulevat muutokset.. Paha olo/mieli.. Noista teineistä - ne on oikeesti jo niin MIELETTÖMÄN isoja, enkä mä voi/pysty/halua pysyä perässä enää.

Poika pääsee ripille runsaan kuukauden päästä, tyttö lähtee syksyllä yläasteelle.. Kolmen vuoden päästä ne saattaa olla molemmat jo "pois kotoa" - lähteä muualle opiskelemaan (kun muistelee omia nuoruuden suunnitelmiaan tuossa iässä, niin pääasia oli, että opiskelemaan piti päästä, mahdollisimman pitkälle kotoa =))

Mitäs mun kuuluisi sitten alkaa tekemään ??? Enemmän töitä vai ? Joo, tiedän mitä ajattelette tai sanotte.. sittenhän mulla on viimein aikaa itselle, omille jutuille jne. mutta.. entäs jos mulla on sitä nytkin jo ihan tarpeeksi?? Ollaan saatu mennä minne on tarvinnutkin, ellei kaksin miehen kanssa, niin sitten koko perheen voimin. Ei mun ole koskaan tarvinnut sanoa tai miettiä, etten voisi jotain tehdä, tai mennä, koska..

Tuntuu vaan välillä niin pahalle. Tuntuu, ettei mua enää sitten tarvita =( Hölmöä ajatella näin, mutta jokainen varmasti tietää kuitenkin, mitä tarkoitan! Ei kukaan haluaisi päästää lapsiaan minnekkään, vaikka pakko jossain vaiheessa onkin, koska eihän lapsia voi mitenkään itseensä sitoa. Pakkohan niistä joskus on päästä irti.. . Vielä kun joku osaisi sanoa, miten ? Tuollainen kolme vuottakin menee niin mielettömän nopeasti. Outoa sanoa näin, kun on itse vasta vähän yli 30v., ja vielä oudompaa on se, että väkisinkin mieleen tulee ajatuksena, että tässäkö tämä nyt sitten oli.. ??

Mulla on kuitenkin  ollut lapset "aina"! Oon ollut itse ihan mukula, kun olen ne saanut, enkä edes tiedä muunlaisesta elämästä mitään. Enkä haluaisikkaan tietää.  Rakastan niitä niin jumalattomasti! En vain ole valmis tälläiseen vielä. En vielä vuosiin, vuosiin.

PLÄÄH!!! Tulipas vuodatusta.. =)

Ainoa asia meillä, mistä emme enää puhu on meidän yhteinen lapsettomuus. Kai molemmat on jo omalta osaltaan asian suhteen luovuttanut. Tiedän, että mies varoo puhumasta koko asiasta, osaltaan suojellakseen mua, osaltaan varmaan itseäänkin. Enkä mä kyllä varmaan olisi valmis puhumaankaan. Ja ehkä mies osaltaan pelkää enää aloittaa edes keskustelemaan asiasta, sillä kuten jossain vaiheessa kirjoitinkin, olen jostain syystä alkanut puhumaan koko asiasta "kielteisestikkin", suojellakseni itseäni..

Ei se siitä enää miksikään muutu.. Jos jumala olis meille lapsen tarkoittanut, niin kai se olis sen meille suonut. Ehkä se sitten jostain syystä katsoi viisaammaksi, ettei meille sitä olla tarkoitettu, vaikka emme taatusti niitä maailman "huonoimpia" vanhempia olisi olleetkaan. Enkä mä jaksa enää edes pohtia mitään syitä. Kyllä toi meidän kymmenen vuotta on ihan tarpeeksi painava syy.. Mä olen tuon asian suhteen sisältä jo niin kuollut, ettei sitä voi herättää henkiin mikään. *katkeraa tekstiä, tiedän, mutta sellainen on fiiliskin asian suhteen syvällä sydämessä*

Mutta nyt suihkuun, ja hetkeksi telkkarin ääreen, ennenkuin mies tulee töistä. Ja vihdosta viimein miehen lämpöiseen, turvalliseen kainaloon =)

KAUNIITA UNIA JOKAISELLE !