Hengissä, vaikkakin henkisesti kovin heikosti.

Jälleen kolahti todella korkealta ja kovaa, kovempaa oikeastaan kuin aikoihin, miksi - sitä en tiedä. Miehelle olen koittanut olla näyttämättä sitä, kuinka lujaa minuun jälleen sattuu, ja kuinka suureksi on kaipuu jälleen kasvanut.. En halua enää näyttää sitä hänelle. Miksi suotta, kun kuitenkin tämä elämä on tässä, eikä mikään muutu miksikään.

Läheisten lapset ovat ympärillämme kasvaneet jo mielettömästi, on opittu uusia taitoja - kävellään, koitetaan puhua - on hampaita ja osa on jo jopa hoidossakin. Heistä on tullut suunnattoman rakkaita ja joka kerta nauramme mahat kippurassa heille, ja heidän tempauksilleen. Silti se JOKIN puuttuu vielä(kin) ja tulee aina puuttumaan.. Vielä kun joku viisas opettaisi minulle taidon elää  asian kanssa...