Mieletön on tämä maailma, ja mieletön on elämän tarkoitus. Aina sitä ei vaan ihminen pysty ymmärtämään, vaikka kuinka yrittäisi ja haluaisi. Nuoren ihmisen kuolema. Turhaakin turhempi kuolema - enkä tarkoita, että MIKÄÄN/KENENKÄÄN kuolema olisi tarkoituksellinen, ymmärrettävä tms., mutta jokainen varmasti ymmärtää mitä mä ajan takaa.

Kun nuori yhtäkkiä kuolee, ja tämä kaikki tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Miten kukaan pystyy siitä enää jatkamaan elämää? Miten vanhemmat voivat koskaan selvitä siitä tuskasta ja kivusta ? Kun nuori lähtee aamulla normaalisti kouluun ja itse lähtee töihin, ja ennenkuin töiden jälkeen ehdit kotiin saat puhelinsoiton. Soiton onnettomuudesta, jossa nuori on ollut. Jossa kerrotaan, että nuori on ollut ambulanssin saapuessa tajuissaan, puhunutkin, mutta kuollut ennenkuin on päässyt sairaalaan. Miten voi olla ajattelematta nuoren kipua? PELKOA? Tunteita ? Viimeisiä ajatuksia ?

Miten voi olla ajattelematta niitä sanomatta jääneitä sanoja ? Käden kosketusta ? Ja sitä, ettei saanut mahdollisuutta olla nuoren lähellä sillä hetkellä? Sitä, ettei saanut edes hyvästellä? Sanotaan, että mikään muu ei maailmassa voi olla niin tappavaa, kuin oman lapsen kuolema, ja vaikka sitä tuskaa ei kukaan ulkopuolinen voi ymmärtää, voin sanoa, että olen joutunut tällä viikolla todella lähelle noita ajatuksia. Liiankin lähelle. Kyyneleet ovat valuneet poskilla päivittäin, tunneittain, hetkittäin.. Miten suuri voi olla muiden tuska, kun minun - ulkopuolisen - se on jo näinkin suuri ?

Jos saisin päättää, meillä nuoret eivät koskaan saisi enää poistua kotoa. Tiedän kuitenkin, etten sillä maailman vaaroja heidän elämästään poista. En pysty koskaan suojelemaan lapsiani niin paljoa, etteikö tämä olisi mahdollista tapahtua, tai pystyn; jos kahlitsen heidät neljän seinän sisälle, enkä koskaan päästä pois. Sitähän en kuitenkaan voi tehdä, vaikka kuinka haluaisin..