Ensimmäisenä täytyy sanoa, että onpas täällä muuttunut systeemit, kun en meinannut osata kommentteja hakea, enkä kirjoittamista aloittaa..

Ja sitten.. kyllä täällä elossa ollaan - toisina päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Paljon toi viime vuoden loppu surua toisensa jälkeen. Läheisten ihmisten kuolemia - niin minun läheisteni kuin meidän rakkaan teinipoikammekin läheisten. Joten paljon on mahtunut mukaan surua ja kyyneliä.

Nyt kun olemme päässet joulun ja uuden vuoden ylitse, on olo kuin jyrän alle jääneellä.. Se kaikki on syvällä sydämessä, ja koska nyt on selvinnyt kaikesta pakollisesta robotin lailla, tuntuu että kaikki surun tunteet on jämähtänyt tuonne jonnekkin..

Mitä tulee tähän blogiin niin en ole edes käynyt täällä kuukausiin, enkä olisi tullut nytkään, ellei ystävä olisi sanonut, että täällä on minusta kyselty. Pelkkä ajatuskin tänne tulosta on tuntunut liian ahdistavalta ja kipeältä.. Eikä minulla sitäpaitsi ole enää mitään sanottavaakaan.

Olen aikoinani aloittanut tämän blogin, jotta voisin purkaa tuon niin helvetin kipeän asian tuomia ajatuksia, tuskan ja kyynelien hetkiä - kuin myös niitä toivon ja onnenhippusten hetkiä, kun vielä jaksoi toivoa.. Mutta nyt olen jo tajunnut sen, että minä olin se joka tippui kelkasta aikoja sitten.. Pakko se vaan on ollut myöntää, että ME EMME ONNISTU!!!

Tänään alkoivat menkat - kaksi viikkoa myöhässä.. tiedättekö sen tunteen, kun voi "kuvitella/uskotella" itselleen, että entäs jos nyt oliskin ollut meidän vuoromme.. entäs jos.. entäs jos.. No tänään selvisi, ettemme me.. ettemme me.. Ihminen on niin hemmetin tyhmä, että heti luulee ja toivoo, kun hiukan on myöhässä. Joo, olen katkera.. tai ei - OLEN PETTYNYT - JÄLLEEN..

Mutta kaikesta huolimatta elossa täällä ollaan - juuri ja juuri..