Täällä minun blogissani on ollut viime aikoina äärettömän hiljaista.. minulla on siitä suunnattoman huono omatunto, sillä tämä on ollut oikea henkireikä elämän todella vaikeissa tilanteissa..

Tuntuu vain että minulla ei ole mitään sanottavaa.. ja jos sanottavaa olisikin se on vain yhtä ja samaa toistoa, minkä olen jo kaiken täällä niin moneen kertaan kirjoittanut, ja kuitenkin kun mikään ei ole muuttunut. Olen triljoona kertaa miettinyt kirjoittavani tänne sen viimeisen postauksen - the end, mutta jokin minussa pistää niin lujaa vastaan.

Vaikka tiedän tämän kaiken olevan osaltamme ohi, pelkään että jos kirjoitan tuon the endin tänne, hautaan kaiken lopullisesti. se tuntuu niin lopulliselta ja peruuttamattomalta. Oon typerä! tiedän ettei se mitään muuttaisi..

Minuun sattuu kerran kuussa lujempaa kuin kukaan voi koskaan käsittää, se on se päivä kuukaudesta, kun aina totean, että ei vieläkään/taaskaan.. ei, emme ole enää puhuneet hoidoista, emme yleensäkkään lapsesta/lapsettomuudesta.. se asia on haudattu jonnekkin todella syvälle.

Ainoa asia mistä huomaan, kuinka paljon sisälläni on tuskaa, on se, että itken todella herkästi. ehkä sydämessäni on jo niin täyttä, ettei sinne sitten mahdu enää enempää.. en tiedä

olen miettinyt sitäkin, että patoutuuko nuo kaikki sanomatta jäävät asiat nyt sisälleni, jonnekkin niin syvälle, että joku päivä vielä räjähtää - lujaa ja peruuttamattomasti..

Kaikesta huolimatta olen onnellinen - niin hyvin kuin voin, vaikka ikuisesti meiltä jäikin Onni puuttumaan..

siltikään en pysty tätä(kään) niihin sanoihin päättämään..